Lukuhaaste: aikaa on

”Parasta olis jos otettais maitoa ja Domino-keksejä ja otettais kirja ja mentäis ulos aurinkoon lukemaan.”

I on oppinut lukemaan ja löytänyt kirjaston. Voinko mennä koulun jälkeen? Siellä on kivaa, lukea kirjoja ja lainata kirjoja.

Sain syntymäpäivälahjaksi häneltä tämän:


I kävi sen kirjastosta lainaamassa. Ei ollut kysynyt apua vaan valitsi takakannen tekstin perusteella. ”Mutta miks tällä on tällainen nimi?” Lupasin selvittää ja kertoa. Kirja sopii varmasti useampaankin lukuhaaasteen kohtaan.

I on lukutoukka ja lukuperhonen, tullut mummiinsa. Minä olen vain wannabe-lukija, kun halua olisi muttei tahtoa. Muuta puuhaa on niin paljon, tai rehellisesti sanoen some syö ajan. Toki sielläkin oppii uutta, viihtyy ja ajattelu avartuu, mutta rauhallisempi olo olisi, jos tarttuisi kirjaan kännyn sijaan.

Lukuhaasteesta ajattelin apua ongelmaan, mutta toistaiseksi olen saanut lähinnä koottua kirjoja, jotka aion lukea. Moni niistä on aloitettu tai jopa melkein luettu, mutta enimmäkseen on vain hyviä aikomuksia. Ja tietenkin ahdistusta siitä, että pitäisi.

”Minulla on sängyn vieressä aina pino tiettyjä kirjoja, jotka aion lukea. Otan niitä mukaan matkoillekin. Jotkut kirjoistani ansaitsisivat bonuspisteitä lentokilometrien perusteella, koska ne ovat matkustaneet niin paljon. Lentomatka toisensa jälkeen pakkaan ne mukaan hyvin aikomuksin, mutta päädyn lukemaan jotain ihan muuta.”

Näin kirjoittaa Will Schwalbe, joka on sentään oikea harrastaja ja kirja-alan ammattilainen. Hänen kirjansa Elämän mittainen lukupiiri on minulla nyt yli puolenvälin. Aloitin lukemisen toissapäivänä. Haluaisin lukea sen nyt heti loppuun, mutta myös kirjoittaa samoin kuin hän ja samoista asioista – näistä ajatuksista joita päässäni on. Kun syön mustikkakiisseliä. Kun silitän tyttöni tukkaa. Kun katson puhelimen yhteystietolistaa. Kun itku kuristaa kurkkua. Kun yhtäkkiä tulee mieleen, että kohta voi olla liian myöhäistä. Mikä? Ei muuta kuin juuri sen kirjan lukeminen ja näiden ajatusten kirjoittaminen.

Lukuhaaste: kirjassa joku kuolee

Lukuhaasteen 44. kirjassa joku kuolee tai on oikeastaan jo kuollut, kirja alkaa ikäiseni naisen äidin hautajaisista. Suru sekoittuu elämänjanoon.

”Poikieni isien lisäksi paikalla on vain yksi mielenkiintoinen mies, tuntematon mies. Olen pyörtyä kauhusta ja kuumuudesta, mutta puoleensavetävän miehen minä haistan heti, kun sellaisen kohtaan. Kyse täytyy olla eloonjäämisvaistosta. Mitähän protokolla sanoo miehen iskemisestä hautajaisissa. Saa nähdä tuleeko hän esittämään surunvalittelunsa. Luultavasti ei. Pelkuri.”

Espanjalaisen Milena Busquetsin kuvaus äidin menettämisestä koskettaa. Äidin kertomassa tarinassa viisaat keksivät, että kaikkiin tilanteisiin pätee yksi lause ja se on: ”Tämäkin menee ohi.” Mutta: ”Nyt tiedän ettei se ole totta. Elän ilman sinua aina siihen asti kun kuolen.” 

Muilta osin kansiteksteissä luvattu hurmaava ja juovuttava tarina ei minuun oikein uppoa. Liikaa miehiä, joiden nimissä menen sekaisin. Vaatetusta ja ulkonäköä kuvailevia kappaleita siedin vain, kun tulkitsin ne itseironisiksi.

”Pep ja Hugo valmistavat illallista. He ovat pukeutuneet kesäiltaa varten. Pep puhtaisiin farkkuihin ja täydellisesti haalistuneeseen vanhaan t-paitaan ja Hugo hohtavan valkoiseen paitaan, jonka hihat on kääritty.”

Ilmeisesti kirjailija on kuitenkin myös muotibloggaaja.

Tämänkin kirjan luin jo kesällä ja nyt myöhemmin sitä selaillessani huomaan siellä täällä tekstissä mielenkiintoisia huomioita ja kuvauksia tunnetiloista, maisemista ja paikoista, mutta tarinaan tai päähenkilöön en ihastunut saati samaistunut.

Lukuhaaste: Earl Grayta Andalusiassa

Tämän kirjan valitsin otsikon perusteella: On ilo juoda teetä kanssasi. Espanjalaisen Mamen Sánnchesin kirja ilahdutti monella tavalla. Tee on aina hyvästä, kuvaus Granadan mustalaisperheestä ja flamencosta oli viehättävää ja todentuntuista, tarina ja dialogi olivat hauskoja, kuten myös kertoja, joka koukkaa niin menneisiin ja kuin tuleviinkin tapahtumiin:

”Osasipa kohtalo valita huonon hetken tutustuttaa Soleá Abad Heredia tulevaan anoppiinsa Moira Craftsmaniin. Ehkä juuri siksi kesti vuosikausia murtaa heidän välilleen levittäytynyt napajäätikkö, vaikka Atticus rukka teki kaikkeensa sulattaakseen navat ja lähentääkseen vastakohtaisten naisten mantereita toisiinsa. He olivat sotajalalla ensi hetkestä alkaen siihen siunattuun päivään saakka, kun kaksoset syntyivät maailmaan…”

Ainakaan ei tarvinnut jännittää, miten rakkaustarinassa käy. Häitä juhlitaan jopa kahdesti, joten tämä kirja saa olla numero 17, kirja jossa juhlitaan.


 

Lukuhaaste: yli 500 sivua

Tähän yli 500-sivuiseen teokseen eli kirjaan numero 25 vuoden 2016 lukuhaaste minun osaltani oikeastaan tyssäsikin – jo helmikuussa. Jussi Valtosen teos He eivät tiedä mitä tekevät oli erittäin kiinnostava, mutta ei alkuun niin mukaansatempaava, että olisin lukenut kovin ahkerasti. Yleensä tartuin siihen iltaisin ennen nukkumaan menoa ja ehdin lukea kymmenen minuuttia tai vartin. Välipaloina luin muitakin kirjoja, mutta niitäkään ei tullut kirjattua haasteeseen. Nyt päätin kuitenkin ottaa loppukirin ja kirjata lukemani kirjat ja yrittää ainakin puoliväliin 50 kirjan haasteessa.

”iAm-hahmoissa he eläisivät ikuisesti, ihmisten kokemuksissa, nuoret selittivät. 
− Mä haluan että mun elämällä on joku merkitys, yksi nuorista sanoi. 
− En mä tajua miksi mä tyytyisin vähempään, toinen sanoi. − Kuin että mut valitaan kaikkien niiden tuhansien joukosta.”

Valtosen tarina oli minusta jännittävä ja pidin sitä suorastaan scifinä. Tämä oli ensimmäinen yritys kiinnostua lajista. Oikeaa scifiä harrastava kaverini kyllä arvioi kirjan alkeelliseksi kokoelmaksi itsestäänselvyyksiä. Viimeiset 150 sivua luin lopulta yhdeltä istumalta. Tosin enää en muista miten tarina päättyi ja kuka lopulta kuoli tai tappoi, jos kukaan, mutta se ei kai ole tärkeääkään. Vaikuttavampaa oli moninaisten inhimillisten teemojen tarkkanäköinen käsittely. Kirjan nimi todellakin kuvaa ihmisten oletuksia, sanomisia, tekemisiä ja tekemättä jättämisiä, syitä ja seurauksia.

”Alina puristi silmänsä kiinni, avasi ne taas ja tuijotti asfalttia edessään. Oliko mahdollista, että tämä oli totta? Isän ja pojan ainoa tilaisuus − ja että hän oli sabotoinut sen?
Tuntui mahdottomalta uskoa, että olisi mieltänyt koko tapahtuman näin väärin. Mutta kuuma, sykerölle kietoutuva kerä rinnassa kertoi, että juuri niin oli käynyt.”

Lukuhaaste: lastenkirja

Näitähän minä enimmäkseen luen, mutta tässä on niin ihana kirja kohtaan 18, lasten kirja, että haluan esitellä: Baletin tähti – Kertomus tanssijasta, joka unohti roolinsa.  Baletin tähti on ”hurmaavan värikäs satukirja ja lasten tietokirja, joka esittelee samalla tunnetuimpien balettien tarinat sanoin ja kuvin. Tekijät ovat toimineet pitkään baletin ja oopperan parissa. Kirjoittaja Juhani Koivisto on Suomen Kansallisoopperan päädramaturgi. Kuvittaja ja ulkoasun suunnittelija Ulla Sainio on toteuttanut baletin käsiohjelmia.” (Onpa muuten hieno kotisivukin!)


Niin kuvitus kuin tarinatkin vetosivat aikuisiin ja lapsiin. ”Äiti, koska me mennään katsomaan Prinsessa Ruusunen?” Heti kun mahdollista! Tulevien balettikokemusten juonet ovat nyt tiedossa, joten on mielekkäämpää mennä niitä katsomaan. Baletin diivoja, kuten haarniska, lasikenkä, jousi ja peili, kuvaileva hyväntahtoisen viisto huumori nauratti varsinkin aikuisia, mutta myös lapsia. Pistimme merkille myös erot Disney-satuihin.

”Kaikki pelkäävät Carabossen ennustusta ja siksi prinsessan lähettyviltä kerätään pois veitset, haarukat, hakaneulat, sahat ja kaktukset. Jopa terävä hovinarri vaihdetaan tylsempään.”
—-
”No niin”, värttinä aloitti ja huokaisi.
”Nämä nuoret koreografit eivät ymmärrä mistään mitään. Ne ovat muuttaneet tarinaa ja laittavat ruusun pistämään Auroraa. Ne sanovat vain ettei kukaan nykyisin edes tiedä, mikä on värttinä. Se on jotain aivan vanhentunutta. Minä olen siis muka vanhentunut! Mitä ikäsyrjintää! Mutta yrittäköönpä vain joku kokematon ruusunnuppu tehdä sellaisia piruetteja kuin minä, siinä vauhdissa siltä lentelevät niin terälehdet kuin piikitkin.”

Yksi puute tässä kirjassa on, nimittäin syksyllä 2015 ensi iltansa saanut Kansallisbaletin Pieni Merenneito ei ole ehtinyt seikkailuun mukaan. Luulenpa kuitenkin, että pikku seuralaiseni keksii huhtikuisella balettiretkellämme, kenet sen baletin tähdistä puunukke Fredrikson voisi tavata baletin varastossa.

 

Lukuhaaste: maahanmuuttajasta kertova kirja

Lukuhaastevuoteni alkaa viime vuoden puolella lainattujen, lahjaksi saatujen ja aiemmin kesken jääneiden kirjojen lukemisella ja sopivan haasteen löytämisellä.

Katja Ketun Yöperhonen sopisi moneen kirjahaasteen kohtaan. Se on vieraalla murteella kirjoitettu kirja minulle uudelta kirjailijalta ja siinä on ruma, tai ainakin vähän pelottavan luotaantyöntävä kansi. Mutta on kirja numero 4, maahanmuuttajasta, pakolaisesta tai turvapaikanhakijasta kertova kirja. Siinä suomalainen Irga sivakoi rajan yli Neuvostoliittoon ja jää sille tielleen, niinsanotusti kotoutuu – juonesta en paljasta sen enempää.

”Hämärä laskee kun sauvon pitkän päivän illassa kohti Suurta Neuvostomaata ja Suenhammastani, joka odottaa minua rajalla ja hommaa passit ja töitä ja lapselle jäniksenmaitoa. Jos hommaa.”

Yöperhonen on jännittävä niin kielen kuin tarinankin puolesta. Sen verran usein kuvaus kulkee epämukavuusalueella, etten ehkä suosittele iltalukemisena. Puolivälissä tuli se iltapäivä, jolloin kirja oli pakko lukea siltä istumalta loppuun.

  
 

Lukuhaaste: kirjassa ollaan avaruudessa

Lasten iltasaduksi valitsin Antoine de Saint-Exupéryn Pikku Prinssin. Lukuhaasten kirjassa nro 35 ollaan avaruudessa. Olen sen joskus nuorena varmaankin lukenut, mutta sittemmin törmännyt vain lainauksiin mitä erilaisimmissa kirjoituksissa ja esityksissä. Sekä tietenkin boakäärmeeseen, joka sulattelee elefanttia.

Kirjasta irroitetut yksittäiset huomiot ja repliikit ovat jotenkin vaikuttavampia kuin itse teos. Ehkä ääneen lukeminen, keskeytykset ja sen sellainen vaikuttivat, mutta kokonaisuus ja filosofia eivät tällä kertaan ihan avautuneet. I:n kanssa kävimme vielä lopuksi pikakelauksella juonenkäänteet läpi, että mitä siinä oikein tapahtui. Kysyin myös, mikä oli kirjan sanoma tai tärkein asia. Se oli tähdet sekä heti kirjan alussa todettu ”isot ihmiset eivät ymmärrä mitään itse, ja lapsista on väsyttävää selittää heille alinomaan selviä asioita”. Tietenkin, ymmärrän.

R puolestaan oli huolissaan siitä, että on kasvanut liian isoksi, koska ei kyennyt ilman muuta näkemään lammasta laatikossa. Kolme- ja kuusivuotias eivät kyseenalaistaneet asiaa mitenkään. Pieni lammas, tietenkin.

Minusta kirjan mielenkiintoisin teema oli piirtäminen. Olen itsekin aloittanut piirustusharrastuksen viime vuoden aikana, piirustelua ja visualisointia enimmäkseen töissä, mutta joskus myös kotona. Esimerkiksi yhteisten tavoitteiden visualisointi kokousmuistiossa on ollut erittäin hyödyllistä.

”Viereisellä sivulla on maisema, joka on minusta sekä maailman kaunein että surullisin. Se on sama kuin edellisellä sivulla, mutta piirsin sen vielä kerran, jotta se painuisi mieleenne.”