Lukuhaaste: yli 500 sivua

Tähän yli 500-sivuiseen teokseen eli kirjaan numero 25 vuoden 2016 lukuhaaste minun osaltani oikeastaan tyssäsikin – jo helmikuussa. Jussi Valtosen teos He eivät tiedä mitä tekevät oli erittäin kiinnostava, mutta ei alkuun niin mukaansatempaava, että olisin lukenut kovin ahkerasti. Yleensä tartuin siihen iltaisin ennen nukkumaan menoa ja ehdin lukea kymmenen minuuttia tai vartin. Välipaloina luin muitakin kirjoja, mutta niitäkään ei tullut kirjattua haasteeseen. Nyt päätin kuitenkin ottaa loppukirin ja kirjata lukemani kirjat ja yrittää ainakin puoliväliin 50 kirjan haasteessa.

”iAm-hahmoissa he eläisivät ikuisesti, ihmisten kokemuksissa, nuoret selittivät. 
− Mä haluan että mun elämällä on joku merkitys, yksi nuorista sanoi. 
− En mä tajua miksi mä tyytyisin vähempään, toinen sanoi. − Kuin että mut valitaan kaikkien niiden tuhansien joukosta.”

Valtosen tarina oli minusta jännittävä ja pidin sitä suorastaan scifinä. Tämä oli ensimmäinen yritys kiinnostua lajista. Oikeaa scifiä harrastava kaverini kyllä arvioi kirjan alkeelliseksi kokoelmaksi itsestäänselvyyksiä. Viimeiset 150 sivua luin lopulta yhdeltä istumalta. Tosin enää en muista miten tarina päättyi ja kuka lopulta kuoli tai tappoi, jos kukaan, mutta se ei kai ole tärkeääkään. Vaikuttavampaa oli moninaisten inhimillisten teemojen tarkkanäköinen käsittely. Kirjan nimi todellakin kuvaa ihmisten oletuksia, sanomisia, tekemisiä ja tekemättä jättämisiä, syitä ja seurauksia.

”Alina puristi silmänsä kiinni, avasi ne taas ja tuijotti asfalttia edessään. Oliko mahdollista, että tämä oli totta? Isän ja pojan ainoa tilaisuus − ja että hän oli sabotoinut sen?
Tuntui mahdottomalta uskoa, että olisi mieltänyt koko tapahtuman näin väärin. Mutta kuuma, sykerölle kietoutuva kerä rinnassa kertoi, että juuri niin oli käynyt.”

Undo undo undo

Kiukussa ei sinänsä ole mitään uutta, mutta nykyään S saa ihan kunnon raivareita ja sellaisista syistä, jotka eivät liity mitenkään koettuun epäoikeudenmukaisuuteen. 

Kaksivuotias menettää hallinnan tunteen. Ei osaa päättää, mitä haluaa vai haluaako sittenkään. Kaikki menee väärin ja väärässä järjestyksessä. Palaamme takaisin postilaatikolle asti, koska hän halusi kävellä itse. Palaamme portaat alas, koska hän olisi halunnut pitää kädestä kiinni. Puemme takaisin villasukan ja kengän, koska hän halusi riisua ne itse. Paitsi tässä vaiheessa en suostunut auttamaan. Saat laittaa itse takaisin ja riisua tai autan ottamaan toisetkin pois. Eeiii! Haluun! Autaaa! Ja aikansa raivottuaan: Pissa tuleee! Tuli. 

Herään huutoon klo 5.40. En saa selvää, mutta mies tulkkaa: se olis halunnut sammuttaa valon. Ainahan S sammuttaa tyttöjen huoneen valon illalla. Mutta nyt hän on havahtunut siihen, että on pimeää, eikä muista sammuttaneensa valoa. En suostu nousemaan, räpsimään valoa ja vielä herättämään isosiskoa. Uniraivo laantuu ja S tyytyy kömpimään viereeni nukkumaan. 

Aamulla kohtaus alkaa, kun S istuu pöntöllä ja olisi halunnut pestä hampaat ensin. Voi voi, ei sitä saa sinne enää takaisin. Pesen pepun: oho tuleeko kakka? Eiii! Ei saa pestä! Sinä pilasit mun kakan!!! Jahas, selvä. Huuto on raastavaa, mutta irrationaalinen raivo naurattaa. Kai siellä on vain joku yhteys poikki, pienissä aivoissa. Korjaantuu pian. 

Neulontaa

Yritän paluuta vanhan harrastuksen pariin. Lukioaikana neuloin monet villapaidat, jotka ovat edelleen käytössä, kunhan on tarpeeksi pakkasta. Vuosikaudet kudinkorissa on lojunut puolikas monimutkaisesta palmikkopuuvillaneuleesta, ja nyt mahdoton hanke on hylätty lopullisesti.

10 vuotta sitten päätin neuloa tulevalle vauvalle villahaalarin. Kesän kuluessa sain aikaiseksi toisen lahkeen. Viiden vuoden päästä seuraavalle vauvalle toisen lahkeen. Ja siitä kolmen vuoden päästä ainakin kaksi kerrosta lisää. Olihan noita villahaalareita riittävästi muutenkin. Ihana helmenharmaa helmineule saa siis odottaa mummoaikaa.

Mutta nyt uusi alku! Vaikka hitaasti etenee… Kaksi vuotta sitten jouluna ostin itselleni kerän sukkalankaa joululahjaksi. Se oli jo joutumassa tyttöjen leikkeihin lankasopaksi, kun päätin etsiä puikot ja neuloa säärystimet – ihan tarpeeseen: ne yhdet olemassa olevat kun ovat aina hukassa.

IMG_1252Yksi ilta menikin näiden viiden solmun setvimisessä…

Selailin kuvia ja ohjeita monta iltaa ja päädyin hyvin simppeliin ballerina-malliin.

Tämän pitemmällä en vielä ole, mutta work in progress -postaus pitää julkaista, muuten sitä ei tule ikinä – ja kyllä kuva valmiistakin säärystinparista tänne vielä ilmaantuu!

IMG_1370

Silmukoiden luonti muistui vanhastaan, mutta reikäkuvio langankierrolla piti kerrata. En nimittäin sittenkään tyytynyt ihan perusohjeeseen, vaan jotain pientä dekoraatiota piti sääreen saada. Säännöllisesti siirrän puikonvaihdon kohtaa jatkamalla silmukalla tai parilla edelliselle puikolle, jotta mahdollinen löysempi silmukka ei tee pystyraitoja ja ettei pitsireikä osu puikonvaihtoon.

Parinkymmenen sentin jälkeen huomasin myös, että tekee tiukkaa pohkeen kohdalta. Jätän siis joka toisella kierroksella kavennuksen tekemättä ja annan silmukkamäärän lisääntyä muutaman sentin lisää ympärysmittaan. Vielä en tiedä pitääkö kaventaa takaisin polvea kohti.

Ja kun äiti istahti neulomaan, mitä tekivät tyttäret? Tietenkin halusivat myös kutoa! S sai tyytyä purkamaan ja kerimään lankakerää, mutta I:lle lupasin oman langan ja puikot.

IMG_0190
Pinkkiä tilattiin, mutta kimaltava lilakin kelpasi.

Satunnaisen marketin paksuin mahdollinen lanka ja nro 7 lyhyet pyöröpuikot toimivat aloittelijalle ihan hyvin. Päätimme tehdä kaulaliinan eli (puolikkaan) tuubihuivin eli siis kaulurin, jota ei saa kauluriksi kutsua. I neuloi ihan itse ainakin parikymmentä silmukkaa, yhdessä teimme muutamia kerroksia ja minä aina välissä muutamia lisää. Loppuun väkersin, jokseenkin turhaan, vielä jonkun palmikkorypytyksentapaisen. Tuli aivan hyvä ja käyttökelpoinen. Lainaan itsekin, kun en välitä laittaa pitkää kaulahuivia.

IMG_1307

IMG_1266

Neulominen oli 5 v. I:n mielestä ”kivaa ja ihan helppoa”, mutta tärkeintä siinä taisi olla istuminen äidin sylissä ja ihan kaksin.

(Säärystimien lanka 7 veljestä, kaulurin lanka Novitan Hile, jossa akryylia, villaa ja kimalletta.)

Mulla ei oo haarukkaa!

Keittiössä tarvitaan vallankumous.

Kaverin Facebook-seinällä ihailin kuvaa, jossa 4-vuotiaat pyörittelevät lihapullia ja pilkkovat perunoita, ja tiedän että he ihan oikeasti tekevät ruokaa. Kyllä meilläkin tytöt haluavat auttaa ruuanlaitossa ja leipoa vaikka mitä, mutta turhan usein hoidan homman mieluummin nopeammin itse. Kaksivuotiaan minä itte -vaihetta voisi hyödyntää enemmän ja myös viisivuotias innostuu auttamaan – kunhan ei pyydä apua. Ysivee tyhjentää tiskikoneen, koska siitä kotityöstä on sovittu, mutta ei ole enää aikoihin ollut kiinnostunut ruuanlaitosta.

Pahinta on kuitenkin kiittämättömien kakaroiden käytös ruokapöydässä:
– Maitooo!
– Mulla ei oo maitoo!
– Ketsuppi puuttuu!
– Siis miten mä muka voisin syödä kun mulla ei ole haarukkaa?
Tämä kaikki samalla kun kaksi aikuista juoksee keittiön ja ruokapöydän väliä palvelemassa, aivan liian hitaasti. Puhumattakaan yök-en-syö-perussetistä. En ymmärrä, miten tässä on päässyt käymään näin!

Ehdotan pojalle:
– Saatte vallata keittiön, ruveta laittamaan ruokaa.
– Hmm, jaa… Voi tulla aikamoinen sotku.
– Tehän saatte myös siivota sen sotkun.
– ???

Aloitus on helppo, sillä lapsille on päivälliseksi tähteitä. I valitsee lautaselleen muusia ja riisiä ja ihan vähän jauhelihakastiketta.

– Laitapa sitten lautanen mikroon, saatte laittaa itse ruokanne.
– En halua! …mitä sitten painetaan?

Myös maidon tai pikkuporkkanoiden hakeminen jääkaapista itse onkin ihan kivaa.

Ihan parhaat naurut saamme, kun I meinaa vahingossa tipauttaa maitopurkkiin pikkuporkkanan, se kun oli kädessä korkin sijaan.

– Ja nyt kun maitoa vähän loiskui, voit hakea rätin ja pyyhkiä sen.
– Ääh! …ai tää sininen vai?
– Just se, hienoa.

– Ja minä en tiedä missä minun haarukka on.
– Kas, tuolla tiskipöydällä. Voit käydä hakemassa.

Tämähän sujuu hyvin, kun äiti ei voi palvella tai muuten osallistua, kun pitää kirjata ylös tapahtumien kulkua.

– Mä en haluu syödä enempää.
– Selvä. Mutta juo maito ja siivoa tippuneet ruuat liinalta lautaselle.
– Koskaan enää aikuiset ei auta mua.

– Nyt sun pitää kaapia ne loput riisit matoroskiin.
– Tää on vähän hankalaa.
– Jos lautasen syö tyhjäksi, ei tarvitse laittaa roskiin.
Yhdessä homma kuitenkin sujuu – ja olen varma että päiväkodissa se sujuu mainiosti ihan itse.

– Saisinko mä nyt purtavaa, kysyy kolmas tehtyään läksyt.
– Joo, ota lautanen ja valitse muusia tai riisiä, jauhelihakastiketta tai kanaa.

– No mitä sä teet?
– Odottelen et sä laitat mulle sen ruuan, kun mä olen valinnut.
– Eikun ota itse lautanen.
– En osaa.
– Osaatpas, pikkusiskotkin osas… Nyt, pistä ne pois ja ota lautanen laatikosta, noin.

– Ota ne kaikki riisit. Käytä sitä lusikkaa.
– Mrrghg.

– Hei se on kylmää, lämmitä mikrossa… Ei riitä. Minuutti, sitten se on ok.

– Piip piip!

Poika lueskelee ja ihmettelee kastikkeesta tahmeita käsiään.
– Voisit käydä pesemässä ne.

– Piip piip!

Palaa takaisin pöytään lukemaan.

– Piip piip!
– Tota, nyt sä voisit sitten ottaa sen lautasen mikrosta ja alkaa syömään. Ja laittaa sen kirjan pois… Ota myös haarukka ja maito ja porkkanoita jos haluat.

Ihan rauhassa tässä seuraan, kun poika kävelee laatikolle ja jää ihmettelemään, mitä oli hakemassa.
– Mitä mun pitikään tehdä?
– Ottaa haarukka. Mitäs muuta?
– Veitsi?
– No vaikka. Entäs se maito?
– Emmä tiiä, ehkä.

No nyt se ainakin syö. Mutta:
– Näpit irti kirjasta! Pilko nyt vähän niitä kananpaloja.
– Huulia kirvelee.
– Ne on rohtuneet ja kastike on vähän mausteista, siksi se kirvelee. Ottaisitko jugurttia siihen?
– Joo, otan.
– Joo, no käy hakeen.
– ??? Ai, sä et sit itse pysty tekeen yhtään mitään?
– En niin, mä teen testiä.
– Onko siinä aika? Vitsi, mitä sä teet?
– Etkö nää, kirjotan.
– Miks?
– Mä kerron koko maailmalle, kuinka sä laitat oman ruokasi.
– Blääh, etkä. Tai ihan sama. (Siis julkaisulupa!)

– Mitä mun piti hakee? Ai niin jugurttia.
– Nyt sun pitää hakea vielä lusikka… Se lusikka.
– No mullon nyt vähän hitaalla, pätkii pätkii.
– No niin näyttää olevan… No nyt sulla on lasi, mitäs siihen piti laittaa?
– Ai niin mehua. Voinks mä ottaa cashewpähkinöitä.
– Et, eikun voit. Onko se pussi auki?
– Ei.
– No ota sakset ja avaa varovasti kulmasta.
– En mä osaa.
– Osaatpas.

– Noin nyt sulla on kaikkea ja voit syödä. Taitaa olla sapuska jäähtynyt?
– Kello on 19! Tämän tasatunnin teille tarjoaa Äidin kirjoituspalvelu!

Mitä kaikkea voinkaan tehdä tällä lisääntyvällä vapaa-ajalla! Vaikka bloggailla taas vähän useammin.

/home/wpcom/public_html/wp-content/blogs.dir/f7b/45811115/files/2015/01/img_0161.jpg

Onnen ja ilon hetkiä

Sininen keskitie ja Leluteekki haastoivat kertomaan meidän perheen onnen hetkistä. Mielellänihän minä kerron. Ne näyttävät liittyvän erityisesti lauluun, tanssiin, lasten rakkaudentunnustuksiin ja koko perheen yhdessäoloon.

”Aurinkoo, sä oot mun Robii-i-in, on kesä vihdoin tullut kaupunkiin…” Nelivuotiaan I:n kaukoihastusta Robiniin on hellyttävää seurata. Lauantaipäivien kestohitti kasvomaalaus: ”Äiti, näytänks mä Robinin koiralta?” Se vaan on niin ihanan hassu ja fiksu. Pelaa mummin kanssa Scrableä ja voittaa koko pelin!

Jokapäiväinen vitsailu ja sanaleikit tokaluokkalaisen kanssa pitävät tunnelman kepeänä. – Saanks pelata? – Joo, läksyjen jälkeen. – Juhuu! (Kaikkihan tietävät ettei perjantaisin tule läksyjä.)

Onnea ovat lasten onnistumiset, osaaminen ja oppimisen ilo. Olen niin iloinen ja ylpeä lapsen puolesta, kun R innostuu kuorosoolosta, uusista kertolaskuista tai kertoo käsityötunnin ompelutehtävästä.

Muun perheen kuunteleminen saa hyvälle tuulelle, kun nonsense-huumori kukoistaa aamiaispöydässä.

Tättähäärän touhujen seuraaminen huvittaa. Ja pakko on seuratakin tai on tacomausteet sohvalla, polttopuut sängyssä, vispilä vessanpöntössä ja naamarasvat R:n kengässä. Nyt on kaukosäädin totaalisen hukassa, ja tarvitaan kaikki mukaan suuretsintään.

Pikkuisen ilonamme aamuinen hyväntuulisuus antaa energiaa. Kuuluu riemukas ”pöö!” kun isosisarukset kömpivät viereen. Mainio tapa herätä. Myös isän (issiii!) tai äidin (äittii!) saapuminen paikalle tuottaa joka kerta iloisen kiljahduksen ja lämpimän rutistuksen.

Onnea on koko perhe yhdessä kotona, leikeissä, ruokapöydässä, mäenlaskussa. Pojan ja isän lennokkikisa, iltalukuhetki, kotidisco ja tyttöjen  muskarileikit. Tanssijoita ja laulajia nämä ovat. Vaan mikseivät olisi, olenhan minäkin.

Isosisko sanoo pikkusiskolle legoleikkien lomassa: ”Kuule tiäksää, sä oot kaikista ihanin!” Ja jatkaa laulaen: ”Sä oot oot söpö-pö-pö…” Isovelikin hakeutuu seuraan: ”Antakaa söpölit iso hali!”

Illalla R pyytää, äiti tuu laulaan mullekin. Minä laulan, useimminen viimeiseksi vielä saamötaimin, se käy ympäri vuoden.

Summertime,
And the livin’ is easy
Fish are jumpin’
And the cotton is high

Your daddy’s rich
And your mamma’s good lookin’
So hush little baby
Don’t you cry

One of these mornings
You’re going to rise up singing
Then you’ll spread your wings
And you’ll take to the sky

But till that morning
There’s a’nothing can harm you
With daddy and mamma standing by

Ja sitten vielä suomeksikin (oma käännös ja sovitus)

Kesäyö,
Ja kaikki on hyvin
Kalat hyppii
Ja luonto kukoistaa

Sun isäs on rikas
Ja sun äiti on nätti
Siis hyss pieni kulta
Nuku nyt vaan

Aamulla kerran
nouset vuoteestas laulaen
Levität siipes
Ja lähdet lentohon

Vaan siihen aamuun
asti kaikki on hyvin
Kun isä ja äiti vierelläs on

Ei!

Tätä oli odotettu: kuopus on selvästi sanonut ensimmäisen sanansa.

Jotain äidin tapaista hän ihan varmasti sanoi jo keväällä, mutta sen jälkeen puhe on ollut painokasta huitomista, osoittelua ja muuta eleviestintää, jota säestävät ÄÄH!, brrrrmm, mmmh, e-eh, pä-pä-pä, kva-kva vävä, TÄÄÄIH jne. Tahto on tullut selväksi ja palvelu pelannut.

Muskarissa S halusi auttaa ja kantaa marakassikorin paikalleen. Kun korista sitten piti irrottaa, tuli se sana: Ei! Ei, ei ei, ei!

Onhan se ihan luonnollista, sillä mitä muuta sanaa uteliaalle, kaikkea mahdollista kokeilevalle taaperolle hoettaisiin?

Aika selkeä ilmaisu on ollut myös allo!, samalla kun viedään käsi korvalle minkä tahansa esineen kanssa. Ajattelimme jo, ettei lapsi puhu ennen kuin ostamme sille oman iiphonen.

I:n ensimmäiset sanat aikoinaan olivat ”hei hei” vilkutuksen kanssa sekä ”kato!”. Sen opetti isoveli, joka ahkerasti esitteli siskolleen ympäristöä.

R:n vauvakirjaan on ensimmäisiksi sanoiksi kirjattu ”äitä, ba(naani) korva, kello, ei mee, mummu, tutti, ei näy, ei noin (ja jatkaa just niin), kirja, pastilli”.

* * *

S:n ei! kertoo myös siitä, että konfliktien määrä alkaa lisääntyä. Joinain päivinä olemme huomanneet, että lapset kiukuttelevat vuorotellen – kuinka huomaavaista! – mutta niinä aamuina, venyy hermot  tiukalle äitikin räjähtää, kun ensimmäisen tunnin-puolitoista taistelee kolmella rintamalla porua, huutoa ja kitinää vastaan. Vanhempien lasten variaatiot ei:stä ovat nenäkäs ”no enpäs!” ja mariseva ”miks aina pitää, onks pakko?”.

Toisessa perheessä epäiltiin nelivuotisuhman alkamista, toivottavasti moista ei tule I:lle. Nimittäin monina iltoina olemme huokaisseet helpotuksesta ja hämmästyksestä, kun ainakin lähes koko päivä on yllättäen mennyt hyvällä tuulella. Koko kulunut vuosi on ollut aika rankka, mutta jospa nyt nelivuotissynttäreiden lähestyessä alkaisi kiukku laantua.

Sen sijaan, oletteko kuulleet kahdeksan/yhdeksänvuotisuhmasta? Tokaluokkalainen drama queen kiukuttelee ja haastaa, ei sentän vielä haistattele. Kaverisuhteet stressaavat, velvollisuudet väsyttävät, kaikki vaan ottaa päähän (niin kuin kolmevuotiaallakin).

Vai olisiko tässä sittenkin ensisijaisena ongelmana kolkytkuusvuotisuhma? Tuleva töihinmeno stressaa, arki ja meteli väsyttää, kaikki vaan ottaa päähän.

Malin Alfvénin ja Kristina Hofstenin Uhmakirja on tässä tilanteessa mitä mainiointa luettavaa. Tekisi mieli siteerata tässä melkein jokainen lause! Kirja tarjoaa tietoa, näkökulmia ja tukea kaikille, jotka ihmettelevät, minne ennen niin iloinen ja rauhallinen lapsi on hävinnyt, samoin kuin kaikki vakaat aikomukset olla lempeä, jämäkkä, johdonmukainen ja aina iloinen vanhempi. Tässä kuitenkin tärkein käytännön vinkki: ”On olemassa yksi asia, josta on aina apua, ja se on muiden samassa iässä olevien lasten vanhempien kanssa puhuminen.”

IMG_6713

Lasten tyhmät säännöt

20130918-222415.jpg
Jostain R sen yhtäkkiä keksi: sovitaan että äidillä saa olla karkkipäivä vain perjantaisin, lauantaisin ja sunnuntaisin. Tyhmä sääntö, sanoin minä. Vaikka on myönnettävä, että ehdotus oli aika reilu, onhan se kolme kertaa enemmän kuin lapsilla. Silti se tuntui mielivaltaiselta määräilyltä. Ei käy!

Lasten karkkipäivä on varmasti maailmanlaajuisesti hyväksi todettu käytäntö. Se pitää heidät terveempinä ja opettaa heille mm. kärsivällisyyttä ja – ööh – sääntöjä. Siis kerta kaikkiaan hyvä ja helppo sääntö an sich. Karkkipäiväsääntö ja siitä poikkeaminen sopii myös uhkailuun, kiristykseen ja lahjontaan sekä irtopinnojen keräilyyn.

No niin, minulle olisi siis tässä tarjolla mainio tilaisuus näyttää lapsille hyvää esimerkkiä vastuullisuudesta, sopimisesta ja sääntöjen noudattamisen tärkeydestä. Voisin myös osoittaa, että arvostan lasta ja hänen ajatuksiaan. Samalla tietysti vähentäisin suklaan syöntiä ja saisin siihen tsemppaustakin.

Tiedän korvaavani unen puutetta sokerilla, mutta ei yhtään huvittaisi tämä leikkimielinen kasvatus- ja dieettikokeilu.

Olkoon, huomisesta lähtien siis: vain torstai ja sitten onkin karkkipäivä!
20130918-223632.jpg

Edit torstaina: keksejä ei lasketa eikä suklaata ja muita nameja, jotka joku tarjoaa, eihän?
20130919-164659.jpg