Elämää sanoiksi, eikun työtä

Merete Mazzarella kirjoittaa teoksessaan Elämä sanoiksi: Kirjoittaminen ei ole vain sen kirjoittamista, minkä jo tietää, se on myös uuden ajattelemista.

Yhtäkkiä huomaan ajatuksen liittyvän työssäni esiin tulleeseen ongelmaan. Lukiolaisille on annettu kannettavat tietokoneet opiskelun ajaksi. Ne eivät kuitenkaan, positiivisista odotuksista huolimatta, ole lisänneet erilaisista lähtökohdista tulevien opiskelijoiden tasa-arvoa, vaan pikemminkin suurentaneet sitä kuilua, joka on motivoituneiden, hyvien opiskelijoiden ja vähemmän opiskelusta kiinnostuneiden, aika lailla opiskelutaidottominen nuorten välillä. Ensimmäiset hyötyvät tietokoneista, toiset jäävät entistä pahemmin jälkeen, kun opettaja ei kirjoituta muistiinpanoja käsin, ja tekniikka, media ja some houkuttavat ja häiritsevät keskittymistä.

Opettajien kanssa keskustellessani opin, että kirjoittaminen ei ole kaikille luonteva tapa oppia, varsinkaan näille huonosti suomea taitaville, joskus heikosti motivoituneille maahanmuuttajataustaisille lukiolaisille. He tarvitsevat opettajan, joka osaa kertoa tarinoita. Ehkä he tarvitsevat iPadeja, joilla voi tehdä esitelmän sarjakuvan tai videon muodossa. Ylioppilas_kirjoituksissa_ kuitenkin mitataan taitoa esittää paitsi tietonsa myös ajattelutaitonsa kirjoittamalla. Miten niissä pärjäävät ihmiset, jotka puhuvat tarinoita? Tai twiittaavat muutamalla sanalla.  Piirtävät kuvan. Tiivistäminen on vaikeaa myös.

Minä olen kirjoittaja kirjoittamalla ajatteleva ja oppiva. Tätä tajunnanvirtaa kirjoittaessani juuri kehittelen, muokkaan ajatusta. Se lopulta kiteytyy joksikin tai sitten ei. Edellä näkyy prosessia, jotakuinkin ilman muokkausta, paitsi ensimmäisessä kappaleessa, joka perustuu aimmmin pureskeltuun aiempaan pohdintaan työpäivien aikana. Onko tässä joku idea? Luen tekstiä, en saa enää ajatuksesta kiinni. Lopetan tähän. Tai voisinhan jatkaakin ja muokata tekstiä kunnes saan synnytettyä argumentin. Sitten siirrän tämän koko jorinan sen hankeraporttiin ja unohdan päätän unohtaa että olen yöllä, viskilasillisen(!) virkistämänä pohtinut työasioita ja totean sitä paitsi aamulla, ettei tämä ole käyttökelpoista paitsi blogitekstiharjoitukseksi ja jos sitten vaikka julkaisisin samoin tein. Mitäs siihen sanotte?

Tämä ei ollut elämää sanoksi vaan työtä sanoiksi. Ehdin juuri työkavereille valittaa, ettei minulla ole jakaa sisältöä someen, väkisin yritän keksiä jotain nokkelaa tahi tärkeää. Mutta neuvoivat ideoivat palastelemaan raportin ja twiittaamaan sen ulos. Senpä vielä teenkin.

Eikä minun tarvinnut LUKEA kuin yksi sivu puolikas kappale muutama sivu jostain Mazzarellan kirjan keskivaiheilta, niin sain näin hienon inspiraation.

Kas, Mazzarella sanoo myös: Juuri mikään ei ole kunniakkaampaa kuin herättää antoisia mielleyhtymiä.

Vaan on tämä teksti sittenkin ”elämää sanoiksi”, sillä juuri noilla sivulla Mazzarella kertoo myös tavoista kirjoittaa työstä. Esimerkki: kirjoittajakurssilainen keksi kuvata omia työpäiviään poimimalla ensimmäisen lauseen sähköpostiviesteistään kolmen päivän ajalta. Minun on pakko kokeilla samaa. Heti huomenna töissä, ei sentään nyt. Paitsi privaattipostista. Ja se näyttää tältä, kolmen viikon(!) ajalta:

  • Jotain siellä varastossa (?) pitäisi lahjoituksena olla.
  • En minä hoputa, mutta koskas olittekaan tulossa takaisin? 🙂
  • tuleehan teille nämä? Mahdollisesti tiedotettavaa ym.
  • OK, kiitos!
  • Isäni mielellään tulisi lapsenlasten kanssa konserttiinne, mutta ei nyt pääse matkan takia.
  • tää meni nyt vähän erikoisesti, ei siellä ollut mahdollisuutta ilmoittaa että pj vaihtuu
  • Operaatio perjantaina meni hyvin.
  • ei nyt yhteydet natsaa, mutta tällaista siellä oli:
  • jos ei jo tullut sulle
  • Joo, niin sen on täytynyt mennä.
  • Joo, kiitti kysy missä vika ja paljonko niitä sitten pitäisi maksella…
  • Varmasti onnistuu.
  • Joo, tottakai!
  • ööö, ei aavistustakaan.
  • Kiitti!
  • Okei, katson jos jossain vois vaihtaa tietoja
  • Toinen Tomppeli vastaa: anteeksi!!
  • Hei, sain kyllä ja lähetin edelleen
  • Moi, voitko pliis hoitaa mun puolesta tän (jos ei ole jo myöhäistä)? 🙂
  • Moi, aiheuttaa ehkä toimenpiteitä?
  • Tänään on ollut rauhallinen aamu.

Jospa sitten seuraavaksi lukisin koko kirjan ja … no niin, yömyssyn vaikutus alkaa lakata… ja reflektoin sitten lisää. Oho, uusi tagi blogiin: ajattelu.

Ajan hallintaa

Ensimmäinen kuukausi työharjoittelua alkaa olla lopuillaan. Taas olen huomannut, että eivät työt tekemällä lopu. En saa tolkkua kaaoksesta, joka on syntynyt valtavasta määrästä informaatiota ja sekalaisista tehtävistä. Oikeaan suunnitteluun on vaikea keskittyä, mukavampaa on nopeiden pikkujuttujen hoitaminen ja irtopinnojen keräily. Kehityskeskustelun paikka.

Keksin kuitenkin kolme neljä konkreettista asiaa, joilla voin vaikuttaa työn kuormittavuuteen, kiireeseen ja työelämänlaatuun.

1) Vaihdan näytön taustakuvan turkoosista vedestä ja Etelämeren saaresta kuvaan omasta puutarhasta. Pako arjesta vaihtuu muistutukseksi oikeasta elämästä.

2) Sijoitan kaikki to do -listani tehtävät x- ja y-akselille, kuten työterveyspsykologi joskus ehdotti: y on kiireellinen – ei kiireellinen, y tärkeä – ei tärkeä.

Tärkeät ja kiireelliset tehtävät pitää hoitaa ensin, mutta niitä pitää pyrkiä vähentämään. Opettelen siis aikatauluttamaan työtäni paremmin sekä myös kyseenalaistamaan kiireen, omani tai jonkun muun.

Tärkeille mutta ei kiireisille tehtäville budjetoin valtaosan työajasta. Niihin keskityn oikeasti.

Ei tärkeät, mutta kiireelliset aikasyöpöt hoidan pois, ellen harkitse vielä ja siirrä niitä ei tärkeiden ja ei kiireellisten kulmaan, jolloin ne voikin unohtaa tykkänään.

20140130-232707.jpg

Se, miten tällainen käytännössä toteutetaan, on vielä testaamatta:
a) piirrän akselit työpöydälleni ja liimailen tehtäviä post-it-lapuilla
b) piirrän muistio-ohjelman sivulle akselit ja siirtelen tehtäviäni koordinaatistossa, ja tehtävät, jotka olen hoitanut tai aika hoitaa, siirrän pois
c) muistan pohtia asiaa jokaisen annetun tai keksimäni tehtävän kohdalla ja varaan kalenterista aikaa tärkeys-kiireellisyysarvioinnin mukaan

Ensimmäinen olisi luontevinta, mutta liian paikallinen ratkaisu mobiiliin työhön. Seuraava kikkailu taas on vain sijaistoiminto sille, että tekisin niitä tehtäviä. Yritetään siis viimeistä – heti kun olen valinnut sen uuden taustakuvan.

3) Hankin kellon. Olen ikuinen myöhästelijä. En vain osaa varata tarpeeksi aikaa valmistautumiseen ja siirtymisiin. Yleensä olen puolimatkassa, kun totean, että nyt olisi sopiva aika olla perillä ja valmiina kokoukseen, tanssitunnille tai päivälliselle. Koitan nyt, olisiko analogisesta ajasta apua, ensimmäistä kertaa lähes yhdeksään vuoteen. Kun puhelimen, auton tai mikroaaltouunin kello näyttää 15.42, lasken käytettävissä olevan ajan minuutilleen, eikä niitä oikeasti ole. Uuden hienon rannekelloni viisarit näyttävät suurpiirteisemmin varttia vaille, joten ikään kuin huomaamatta varaan aikaa enemmän tekemiseen, lähtemiseen tai olemiseen. Ja onhan se tosi kätevää vilauttaa kelloa hihansuusta sen sijaan, että pakkasessa etsii laukusta puhelinta.

20140130-232657.jpg

Tätä pelkäsin: että yhtäkkiä se iskee jostain päin naamaa, ennen kuin olen ollenkaan valmistautunut, kevät!

Ja se neljäs asia? Nukkuminen tietenkin. En vain millään malta mennä nukkumaan, kun vapaa-aika jää muuten niin lyhyeksi. Nyt kuitenkin: öitä.

Uusi arki

Töttörööö! Blogini täyttää tänään vuoden!

Katsotaanpa: ”Kätevä kotona, töissä, matkalla ja puutarhassa.”

Puutarhassa jatkuu kaamos, aurinko kimaltaa puiden oksilla, mutta maahan asti valo ei harjun takaa yllä. Puutarhuri on horroksessa. Pinot puutarhakirjoja odottavat, että joku lukisi, innostuisi, merkitsisi muistiin kaikkia tärkeitä asioita kevättä varten. Olisi aika tehdä jäälyhtyjä. Villavaatteet ovat pakkaspesussa.

20140122-110828.jpg

Matkalla… Nyt on muiden vuoro matkailla. Viileitä terveisiä vaan sinne pallon toiselle laidalle! Ja hyvää matkaa teille sinne kolmannelle! Mies ehdotti, jos hän pojan kanssa lähtisi talvilomalla Floridaan, se tekisi hyvää pojalle, hänelle. Niin varmasti, ei käy kiistäminen. Hmm… annas kun miet-EI. Mutta sitten luin akkainlehden horoskoopista: älä tyrmää suoralta kädeltä ehdotusta yhteisestä lomamatkasta. Huomaa sana ”yhteinen”. Uusia ehdotuksia otetaan vastaan!

Töissä ja kotona: perheen ja työn yhteensovittaminen näytti alkuun käyvän varsin kätevästi. Meno-paluuliikenne tarhaan, kouluun ja töihin sujui sukkelaan. Eteisemme on ahtaampi kuin ennen, mutta reippaalla yhteistyöllä saamme porukan pullautettua ajoissa ulos. Huomasin, ettei päivittäinen työaikani olekaan kovin pitkä. On ilo noutaa iloiset lapset hoidosta valoisaan aikaan. Illat kuitenkin ovat lyhyitä ja ne mielellään täyttäisi vain levolla ja ruualla. Harrastusohjelma kuitenkin näyttää tältä:

Ma   –
Ti     I:n tanssi
Ke    iltapäivällä R:n ja M:n uinti ja myöhemmin mun tanssi
To    siivous ja/tai kirjasto
Pe    –
La    koko perheen uinnit
Su    I:n tanssi

Kuulin itseni sanovan: ”Lapset! Yllätetään isä ja yritetään saada ainakin alakerta siivotuksi.” #näinmeillä #roolitvaihtoon #isähoitaa

Kohtuullisen kitkattomasti alkanut työ- ja päiväkotiarki kuitenkin tyssäsi alkuunsa. S sai ensimmäisen kunnon tautinsa ja sairasti viikon. Myös isommat lapset olivat jonkin sortin flunssassa. Ja M raukka kärsi lastentaudista kaikista ankarimmin. Viikon vuorottelimme lastenhoidossa isovanhemmat apuna. Ihan jännittää, mikä tauti napataan seuraavaksi.

Sairauslomapäivät toivat oman lisänsä työhön orientoitumiseen. Ehdin luvata, kaikista hyvistä päätöksistä huolimatta, liian monelle: Joo, totta kai! Hoidan, otan selvää, teen tiistaina, eiköhän se onnistu. Eikä sitten onnistunutkaan. Mikään ei onnistunut, kun yritin olla sekä töissä että kotona yhtä aikaa. Olisimme voineet tehdä vaikka jääkoristeita tai lukea kirjoja, mutta kuvittelin, että nyt on pakko selvittää se ja se työasia. Vaikkei ollutkaan.

Joka tapauksessa, ensimmäiset pari viikkoa töissä meni leppoistasti, KOSKA EN TIENNYT MISTÄÄN MITÄÄN. Nyt tiedän. Oikein auliisti on minulle kerrottu kaikki epäkohdat, haasteet ja tyytymättömyyden aiheet. Toki onnistumisia ja ilahduttaviakin asioita, mutta huolien kuuntelijalle on aina tarvetta. Koska me kaikki tiedämme, etten minäkään niille ärsyttäville ikuisuusongelmille voi, edelleenkäään, mitään, minun pitää osata olla ottamatta niitä kaikkia harteilleni. Huomasit hashtagit: organisaation lisäksi pitää ottaa selkoa somesta, aktivoitua! Twitterissä on seuraajia, jotka jo odottavat.

20140122-110815.jpg

Vanhan ja vähän uuden työkentän haltuunotto vaatii kykyä ajan hallintaan ja kaaoksen selvittämiseen jotenkin hallittavaksi kokonaisuudeksi. Kerropa minulle hyvä vinkki, miten onnistua tässä!

Töihin

20140101-221114.jpg
Näissä tunnelmissa tänään. Niin raikkaan syyskeväinen ilma, että suunnittelin jo vähän puutarhahommia huomiselle. Jos vaikka hakisi metsästä sinivuokkoja, kun ne näyttivät olevan niin varmoja siitä, että talvi on peruttu.
20140101-221451.jpg

Sitten muistin että vapaapäiväni on peruttu. Metsässä ja puutarhassa leikkimisen sijaan luvassa on orientoitumista toimistohommiin.

Ja ollaankos sitä nyt sitten valmistauduttu ensimmäiseen aamuun?

Onko työvaatteet katsottu valmiiksi? Ei ole mitään päällepantavaa. Kengistä puhumattakaan.

Meninkö aikaisin nukkumaan? No ei siltä näytä. Mutta se johtuu ennen kaikkea siitä, että lapset vielä kymmeneltä valittivat, että mahat murisee. Toisen iltapalan ja pesukierroksen jälkeen sentään nukahtivat. R vielä toivotti hyvää ekaa työpäivää äiti.

Missä avaimet, lompakko, puhelin? Eiköhän ne jostain aamulla löydy.
Onko laukusta siivottu pois vaipat ja pikkuiset varasukkahousut ja paidat? Pitäisikö etsiä ihan toinen laukku for biz? Ehtii ensi viikollakin.

Teekuppi? Valittuna tällä kertaa Seikkailu-Muumi, muistuttamaan oikeasta elämästä. Samoin lasten valokuva. Myös tsemppisiilini otan mukaan.
20140101-221029.jpg

Olipa kerran vuosi 2013

Joulujorinat jäivät luonnokseksi ensi vuotta varten, sillä ei tässä enää itsekään jaksa innostua aatonaaton kuusenkoristelusta tai joulupöydän uutuusherkuista. Tässä kuitenkin kutkuttava teaser:

20131231-005017.jpg

Tulossa jouluna 2014!

Muutenkin oli sellainen fiilis, että tarvitseeko tässä enää kirjoittaa yhtään mitään. Monen kanssablogaajan esimerkistä kuitenkin ymmärsin, että nyt on aika istua alas ja tehdä katsaus kuluneen vuoden tapahtumiin ja tekemisiin.

Jotain tällaista vuodelta odotin:

20131231-004401.jpg

Hyppyä ei kuitenkaan tullut. Pitkin vuotta minulla oli tunne, että pitäisi tehdä jotain, tavoitella ja toteuttaa. Olisi tilaisuus suunnan muutokseen, selvittää mitä haluan tehdä työkseni, osaan tai voin oppia. Yksi hassun hauska ammatinvalintatesti ei kuitenkaan antanut valaistusta asiaan, ja ainekirjoituspohdinnassani päädyin siihen, että näin on hyvä, otan vastaan mitä tuleman pitää. Niin tuli syksy ja sitten vuodenvaihde, ja elämä jatkuu ennallaan: yhtä lasta rikkaampana, mutta työelämässä odottavat samat haasteet kuin ennenkin.

Jos kuitenkin ensi vuonna ehdin ja haluan olla aktiivisempi pyrkimyksissäni, voin kokeilla vaikka sellaista amerikkalaista suunnittelukalenteria, johon nainen voi kirjata tavoitteensa, unelmansa ja sitten toteuttaa ne. Tuloksena voi olla esim. 20 000 blogilukijaa, esikoisteos, triplasti lisää liksaa tai muuta menestystä – ihan riippuen siitä, mitä tunnistaa ja tunnustaa haluavansa.

Iso muutos ajankäyttööni tulevaisuudessa on viime kevään aikana kypsynyt päätös luopua yhdistyksemme toiminnan pyörittämisestä ja keskittyä tanssiin. Syksyn ajan piti jo delegoida mahdollisimman paljon, mutta sen sijaan huomasin tuuraavani vuorotellen melkein kaikkia muita. Opettelen nyt sitten kertarysäyksellä antamaan muiden hoitaa asiat, kuten parhaaksi katsovat. On niin helpottavaa huomata, että ei ole korvaamaton. Vapaaehtoisia löytyy, mutta toki vasta kun on pakko. Onnittelen itseäni päätöksessä pysymisestä. ¡Eso es! Onneksi meitä on tarpeeksi monta tarmokasta ihmistä, jotka haluavat käyttää aikaansa ja osaamistaan ihanan harrastuksemme hyväksi. ¡Olé!

Jos toimistotyö unohdetaan, niin tätähän se arki oli:

20131230-141943.jpg

Ja tätä:

20131230-141008.jpg

(Korvaa koira lapsella.) Lasten kasvatus, sitä tässä on koko vuosi tehty ihan antaumuksella – ja siinä samalla itsekin yritetty oppia.

Iloisesta vauvastamme on tullut topakka ja tahtova tyttö. Vaatimattomina tavoitteina vuodelle oli, että vauva oppisi nukkumaan, syömään, kulkemaan omin jaloin, käymään potalla ja puhumaan. Nyt S nukkuu omassa huoneessa läpi yön ja hyvät päiväunet, mutta vain ulkona vaunuissa. Onneksi on ollut leuto alkutalvi. Odotan että tarhassa opettavat nukkumaan sisällä. S:lla on erinomainen ruokahalu. Lusikka menee suuhun ja muki pysyy kädessä. Lopullinen vieroitus rinnasta tapahtuu kun tapahtuu, katsotaan mitä päivähoitoon tottuminen vaatii. Ketterä tyttö on oppinut kävelemään, juoksemaan, tanssimaan, kiipeämään, tekemään kuperkeikan ja melkein hyppäämäänkin. Potalla S käy myös, toki vain kun jaksan hänet sille istuttaa, eli ei ihan yhtä tajaan kuin isot sisarukset aikoinaan. Uusia sanoja tulee noin yksi parissa viikossa. Ei, anna, pöö, usssto (juusto) – niillä sekä ahkeralla äänetelyllä, osoittamisella ja nyökyttelyllä pärjää hyvin. Eli vähintäänkin tärkeimmät taidot on opittu, ja tyttö on valmis itsenäistymään ja sosiaalistumaan.

Keskimmäisen uhma on ollut sen verran hallitsevaa, ettei tätä voi varsinaisesti leppoisaksi vuodeksi kutsua. Vuoden loppua kohden tilanteet ovat kuitenkin rauhoittuneet helpommin. Kaikenkaikkiaan I on ollut ihan hyvää seuraa. Hän viilettää monenmoisilla temppuradoillaan pikkusisko perässään. Utelias, taitava ja innokas nelivuotias on oppinut kirjaimia ja numeroita, lauluja, tanssiaskelia, pelisääntöjä, piirtämistä ja uusia leikkejä. Hänellä on oma paras kaveri, tanssiharrastus ja suosikki-Robin. Herttainen esiintyminen tanssikoulun joulunäytöksessä suuren yleisön edessä sai äidin pakahtumaan ylpeydestä.

Esikoisen puolestaan on ottanut loppusyksystä kiukutteluvuoroja itselleen, joten talo on edelleen  täynnä meteliä. Tokaluokkalaisen koulu on mennyt hienosti, lukee ja laskee erinomaisesti, käyttäytyykin hyvin. Kevään ja kesän R oli ahkera uimari, syksyllä se harrastus jäi vanhempien saamattomuuden takia. Tämä miinus korjataan heti tammikuusta alkaen, eli olemme koko perhe ilmoittautuneet uima- ja vesipelastuskouluihin. Syksyllä alkanut kuoroharrastus huipentui R:n sooloon koulun juhlassa. Muuten poikaa kiinnostavat edelleen autot: mikroauton ratissa, tietokonepelinä, pikkuautoleikkinä, värityskuvina ja isän apuna kilpuritiimissä. Syksyn teemana on lisäksi ollut Taru sormusten herrasta, jota isä ja poika lukevat joka ilta.

Kolmen lapsen kanssa ja erityisesti koululaisen lukujärjestyksen takia pysyttäydyimme enimmäkseen kotinurkissa. Kerran viikossa pakkasin tytöt autoon ja ajoimme muskariin ja sitten keittolounaalle läheiseen kahvilaan. Muuhun ei juuri ollut organisointikykyä tai jaksamista.

Mutta jos emme touhunneet kotona tai puutarhassa, olimme matkalla!

20131230-141454.jpg

Bébé ihmetteli ja ihastutti Pariisissa helmikuussa. Koko perhe teki unohtumattoman road tripin Amerikassa kesäkuussa. Suunnittelu oli puoli matkaa, ehkä enemmänkin.

20131230-141142.jpg

Minä Virginia Beachilla.

Ennen kaikkea kulunut vuosi oli puutarhavuosi. Se alkoi jo edellisenä kesänä, raskausoireena, mutta keväästä alkaen innostus ja kokeilunhalu vain kasvoivat.

20131230-141816.jpg

Meillä on nyt aika hieno ja käyttökelpoinen piha. Talveksi varasin paljon lukemista aiheesta, suunnitelmia tulossa! Vielä on vaikeuksia muistaa kasvien nimiä, mutta perusasioita olen oppinut: kärsivällisyyttä, kiireettömyyttä, keskeneräisyyden sietämistä, näkemään ympäristöni ja havaitsemaan pieniä kauniita pilkahduksia rytöläjissä (ja rajaamaan valokuvat niihin kauniisiin yksityiskohtiin).

Viljely- ja istutuskokeiluineni olen todistanut oikeaksi sen, mitä Tuulia Aho kirjoittaa upeassa Puutarhan aika -kirjassaan: ”Toivo ja odotus ovat puutarhahoidossa parasta, ehkä vielä suloisempaa kuin tuloksista nauttiminen.” Vaikka mullan möyhentäminen on hetkeen keskittymistä jopa meditointia, totta on myös, että ”puutarhuri ei koskaan elä ainoastaan nykyhetkessä, sillä mennyt ja tuleva ovat läsnä konkreettisesti jokaisessa kaivetussa kuopassa ja sahatussa oksassa. Puutarhassa olennaisinta onkin muutos.”

20131230-141442.jpg

Täydellinen asetelma.

Blogini täyttää tammikuussa vuoden. Aloitin kirjoittamisen mielessäni erityisesti arkemme muistiin paneminen. Matkakertomuksia lukuun ottamatta päivittäistä raportointia tekemisistämme ei juuri löydy. Alkuun kirjoittelin muistiin viikon ruokalistoja, mutta eihän niistä käytännössä juuri hyötyä ole ollut. Macaron-ohjettani olen käyttänyt pari kertaa uudelleen. Keväällä ruokalistat korvasi puutarhapäiväkirjat. Kun tämä nyt on tällainen äiti onnistuu (välillä) -blogi, olen kuvannut myös askartelujamme. Jos opin käyttämään tuota uutta hiustenkiharrinta, laajennan askarteluista ja istutuksista kauneudenhoitotutoriaaleihin, ja toivottavasti joskus vielä oikeisiin käsitöihinkin!

20131230-141527.jpg

Blogin kirjoittaminen ja kuvittaminen on ollut kivaa. Toivon että joillakin lukijoillanikin. Sivuston statistiikkaa on vaikea uskoa, kävijöitä on kuukausittain satoja ja muka ympäri maailman Algeriasta Åland Isladille. Tervetuloa uudelleen ja kommentoidakin saa oikein mielellään! Suosituinta lukemistoa ovat  lapsiin liittyvät jutut ja joulukuussa erityisesti hamahelmimallit. Google-hakutuloksiin päätyvät kummallisetkin jutut, mutta varmasti olen joutunut tuottamaan pettymyksen niille, jotka ovat etsineet hyödyllisiä kokemuksia kärhöjen kasvatuksesta, tietoa tuulienergiasta(!) tai värityskuvia monsteriautoista. (No nyt te harhauduitte tälle sivulle, sorry!)

Erityisen suuri ilo minulle ovat blogiystävät, jotka löysin joskus kesällä. Kiitos siitä kuuluu erityisesti Leluteekin Emilialle sekä ainekirjoitushaasteilleBleuen, Emilian, Anun, Täti-ihmisen, Periaatteen naisen, Saaran, Valeäidin, Liinan ja monen muun jutut ja keskustelut ovat tarjonneet viilentävää viihdettä ja lämmintä vertaistukea äiti-ihmisen arkeen. Sänks ja innostavaa blogivuotta 2014 kaikille!

Vielä loppuun pari kuvaa kuluneesta parisuhdevuodesta. Tällaisissa tunnelmissa vietimme helmikuussa 10 v. hääpäivää:

20131230-141901.jpg

Ja tässä hän, joka on tämän kaiken lystin tänä vuonna minulle mahdollistanut! Hän, joka teroittaa keittiöveitset niin, että kypsä tomaatti viipaloituu kuin itsestään; joka valitsee täydellisen parhaimmat avokadot juuri minulle; joka rakastaa, auttaa, ihailee, neuvoo, ilahduttaa, hyväksyy, kehuu, lohduttaa ja naurattaa. Kiitos.

20131230-141920.jpg

Loman loppu

Tässä olisi kaksi viikkoa kotiäitiaikaa jäljellä.

Työhönpaluukeskustelun ja työporukkamme hilpeiden pikkujoulujen tunnelmat mielessä on ajatus toimistoon palaamisesta ihan ok. Ei kai olisi ollut tarkoituksenmukaistakaan intoilla töistä vielä elokuussa, mutta selvästi vähemmän vastahakoisesti sinne nyt suuntaan.

Piti istua alas ja tehdä maailman viimeinen to do -lista. Se sisältää paitsi joulusiivousta ja harrastusyhdistyksemme paperitöitä, kaappien ja kansioiden siivousta ja papereiden, tiedostojen, valokuvien ja lastenvaateiden lajittelua. Jotekin tuntuu, että pitäisi järjestää tämä elämä ennen siirtymistä taas uuteen vaiheeseen. Koska en kuitenkaan tule siinä onnistumaan, lopetan haikailun puhtaalta pöydältä aloittamisesta. Nytkin se on piilossa murusten, palapelinpalojen, muistilappujen, askarteluiden ja puutarhalehtien alla.

Olenhan jo palaamassa töihin kolmatta kertaa, ja edelleen ovat tekemättä kaikki valokuvaprojektit sekä videoeditointi vuoden 2006 alusta lähtien. Esikoiselle aloitettu villahaalari sai toisen lahkeen keskimmäistä varten, kuopukselle työ eteni muutaman rivin. No kohtahan tässä jo lapsenlapsiakin siunaantuu! Säälittää tuo kuopuksen vauvakirjakin. On siellä sentään pino ajankohtaisia post-it-söherryksiä välissä. Toisaalta minulla on täällä blogissa aika paljon myös lasten tekemisiä ja sanomisia, jotka muuten olisi vaipuneet unholaan.

Entäs vauva? Lapsi on tarhakypsä, ei huolta hänestä ainakaan tässä vaiheessa. Päiväkotiin tutustuminen sujui hienosti, kuin olisi hoploppiin päässyt.

20131218-140228.jpg

Mäkin haluun tonne!

Minusta tulee isona

Ainekirjoitushaaste

Bloggaajat ovat jo uusien kirjoitelmien kimpussa, mutta minä raahaudun vielä mukaan tähän Pudonneita omenoita -blogin ainekirjoitushaasteeseen.

Tämä on sitä paitsi helppo homma, minulla kun on jo kyseisestä teemasta luonnos huhtikuulta:

Kollegat raportoivat innoissaan oivalluksistaan konferenssissa. On taas mahtavaa pörinää ja uusia juttuja. Muistan tosin kuinka joka kerta seminaarin, konferenssin tai koulutuksen jälkeen arkityö hyökyi päälle, ja suurin osa uusista näkökulmista ja ideoista hautautuvat johonkin. Twitter ja Facebook toimivat nopeasti ajatusten jakamisessa, joten ehkä niistä kehittyy jotain. Itse en kyllä saa tolkkua irrallisista huomioista, toivottavasti he itse saavat kun palaavat arkeen. HUOM. kukapa ei olisi iloinen työstä, jossa ei ole ”arkea” ollenkaan?

Haluaisin olla mukana. Ja toisaalta taas en. Ei oikeastaan kiinnosta tai oikeammin huomaan että kehitys kehittyy juuri nyt niin nopeasti etten ole pysynyt mukana. En ole kovin innokkaasti koskaan syönyt sitä soppaa, jota olemme kehittäjinä keittäneet, joten pitäisiköhän vihdoin pohtia, mitä oikeasti haluaisin työkseni tehdä?

Tulen myös liitetyksi firman uuteen Facebook-ryhmään. Organisaatiomuutoksen turhauttama porukka harrastaa siellä avointa viestintää. Hyvähän se on tuulettaa ilmaa, mutta minut  perjantai-illan avautumiset saivat pahalle mielelle. Se saa muistamaan, miksi halusin käyttää ”viimeisen option” ja hankkiutua vielä raskaaksi.

Kävin jokin aika sitten työkavereiden kanssa lounaalla. Innostuksesta ei ollut tietoakaan, vaan energia kuluu sen pohtimiseen, mistä organisaation lokerosta itsensä seuraavaksi löytää ja miten perustelisi olemassaoloaan johtajille, jotka köyhien aikojen kurimuksessa kyseenalaistavat kaiken kehittämistoiminnan. Kaverit eivät suositelleet paluuta töihin ihan pian. Niinpä ainakin jonkin aikaa käytän aivokapasiteettini vatvomalla lasten (vs. pomojen) tekemisiä ja tekemättä jättämisiä.

* * *

Mitä sitten haluaisin? Minä haluaisin olla kustannustoimittaja. Osaan lukea ja kirjoittaa ja ajatella siinä välissä. Pilkunviilaus on kivaa, projektinhallinta onnistuu ja sähköinen julkaiseminen on erikoisalaani.

Ensimmäisen käytännön askeleen otin, kun huomasin kustannustoimittajien yhdstyksen koulutuksen. En valitettavasti päässyt mukaan, koska en ole yhdistyksen jäsen, mutta puhelinkeskustelussamme sain monta hyvää vinkkiä edetä asiassa. Minä siis ajattelin aloittaa kouluttautumisesta, M puolestaan on sitä mieltä, että pitää käyttää henkilökohtaisia suhteita, jotta pääsee kiinni ensimmäiseen projektiin ja siitä sitten eteenpäin. Ja jos ihan oikeasti haluan, n

Tuohon se sitten päättyi. Mitäköhän olin ajatellut? En enää osaa jatkaa lausetta. Siksikö etten jaksa pohtia eli en oikeasti halua? Vai siksikö etten vain jaksa? Pitänee kysyä mieheltä, oliko hänellä vielä joku ajatus tarjolla tähän.

Pienessä innostuksen puuskassa keväällä ja muistaakseni yhden päivän kesälläkin pohdin vaihtoehtoja, tavoitteita ja tapoja saavuttaa ne. Sitten tajusin, että minun ei pidä huolehtia tulevasta työelämästä ja urasuunnitelmista vaan keskittyä ja nauttia nyt tästä lyhyestä ajasta lasten kanssa kotona. Onnittelin itseäni oivalluksesta ja ilahduin kovasti myös Leluteekin Emilian ainekirjoituksesta, jossa hän muistutti että isoksi voi ryhtyä vaikka heti. Muissakin kirjoituksissa näkökulma on laajentunut ammateista kauniisiin ajatuksiin onnellisuudesta, ihmisenä olemisesta ja kasvamisesta.

Vastakkain on siis kaksi tapaa suhtautua tulevaisuuteen: ottaa se vastaan sellaisena kuin se tulee tai tehdä se itse. Ensimmäinen on minulle luontainen tapa, ja olen toki onnistunut hyödyntämään vastaantulleita tarjouksia. Välillä kuitenkin haikailen tyytymättömänä ja tuntuu, että pitäisi pyrkiä johonkin, edes asettaa tavoitteita. Sanovat, että oikealla asenteella unelmat ja tavoitteet tuppaavat toteutumaan. Ja kun lisätään vielä amerikkalaiset 5-10 askelta niin se on siinä.

Jään kuitenkin miettimään: mitä sitten? Jostain luin että onnellisuuden avain on tyytymisessä ei niinkään pyrkimisessä ja saavuttamisessa. Nyt on hyvä. Tiedän että ensi keväänä työni on kivaa ja voin vaikuttaa myös sen mielekkyyteen. Joten pulinat pois ja ponileikkeihin!

…Mutta jos joku tieto- tai oppikirjailija tai kustantaja tarvitsee toimittajaa projektiinsa niin olepa yhteydessä. Step one: uskalla sanoa ääneen mitä haluat.