Lukuperhonen

Tämä on sinulle, äiti.

Istumme saunan lauteilla, minä ja tyttäreni. Hän on jo iso tyttö, huomaan aina välillä.
– Tiedätkö mikä sinussa on hienointa? Se että sussa on sisua. Jos haluat oppia ajamaan pyörällä tai luistelemaan, niin sinähän opettelet. Vaikka kiukuttaa, niin sanot että tänne se tyhmä pyörä ja ajat. Sinä kesytät sen pyörän, luistimet ja kesytät kirjaimet.
– Niin. Tiedätkö, noista suihkun lattian laatoista saa kukan, kun laittaa kolme keskelle ja siten yhden toiselle ja toiselle sivulle.
– Kuulostaa Minecraftilta ja hamahelmiltä, näet neliöitä. Ehkä sun päässä asuu matemaatikko.
– Tai iso kukan, jos tekee ensin keskelle ison neliön. Mikä on matemaatikko?
– No se on semmoinen ajattelija, joka laskee numeroita ja sellaisiakin asioita, joita ei ole olemassa.
– Arvaa moneenko mä laskin, kun oltiin tarhassa päiväunilla.
– Kahteensataan?
– (Epäuskoisena siitä että niin paljon on) Ei… sataan!
– Wow. Eikö sua sitten nukuttanut?
– Ei. Yks plus kaks on kolme.
– Tiedätkö, että matemaatikot ei laske vain numeroita vaan myös kirjaimia? (Yhtälöistä innostuen…) Jos yks plus x on neljä, niin mitä se x on?
– Yksi? Kaksi?

Sormien avulla ratkaisu selviää.
– No entäs jos kaksi miinus y on yksi niin mitä on y?
– Yksi!

Myöhemmin hän peilailee ja kampaa hiuksiaan.
– Arvaa mikä musta tulee isona. Lukutoukka! Kaunis lukutoukka.
– Eli siis lukuperhonen?
– Joo musta tulee lukuperhonen.

Heinäkuun haasteet

1) Tavara (lisää) pois päivässä

Facebookissa huomasin kaverin osallistuvan minimalismihaasteeseen: heinäkuun ensimmäisenä päivä pois yksi tavara, toisena kaksi, kolmantena kolme jne. Yhteensä huushollista pitäisi kadota lähes 500 turhaa tavaraa. Mainio syy siivota kaappeja ja laatikoita! Päätin kokeilla, mutta toki vain omilla kamoillani, ellei sitten pidä loppukuusta pyytää muuta perhettä apuun.

Ensimmäisenä päivänä löysin hiussoljen, jolla ei vain pysy nuttura kiinni. Mutta onhan se kaunis, saisiko siitä vaikka jonkun muistilapunpidikkeen tai koristeellisen tuen kasvimaalle..? Eikun pois. Alustavat vilkaisut vaatehuoneessa lupaavat helppoja poistoja. Toki mukaan lasketaan mm. sukka, jonka parin löytymistä olen odotellut jo hyvän tovin.

Sunnuntain vietimme lasten kanssa Sorsapuistossa kirpputorilla, tavoitteena myydä pois vauvanvaatteita ja vanhoja leluja. Kaunis ilma ja ihmisiä, mutta ei oikein ostajia. Nyt pitäisi näpytellä tavarat tarjolle jollekin nettikirppikselle. Puistossa myytiin stokke-tuolin vauvasetti, peli jota kukaan ei koskaan halunnut pelata ja 17 muuta tavaraa, joista suurin osa R:n autoja. Jos tulee tiukka paikka, lasketaan nämä 19. päivälle eikä 5:nnelle. Miinusta tosin tulee ”mun on pakko saada, se haukkuu ja kävelee, muuten mä kiukuttelen koko viikon, se on ihana, vyääääää, miks me vaan myydään ja muut saa ostaa, pliis saanksmä, vyäääää” -koirasta.

image

Eli hävikki 18 tavaraa ja osto- ja myyntisaldo (sis. kalliit jäätelöt) 65 euroa. Jäätelöostos tosin säästää pitemmän päälle, sillä nyt tiedämme että Minetti-jäätelöt eivät ole meidän perheen makuun. Espresso oli kyllä mitä lupasi, mutta maistui siis liikaa kahville. Donitsi maistui sitruunakaakulle tai donitsille, ja eihän sellaisesta oikeasti kukaan tykännyt. Mansikka oli syötävin, mutta liian kirpeä. Pohjanoteeraus oli ”supermies”, jonka väristä jo arvasi että ei voi olla kuin kamalaa. I:n mielestä purkanmakuinen jätski alkoi maistua pahalta vasta kolmannen nuolaisun jälkeen. Isoveli analysoi mauksi lasten hammastahnan.

2) Puolitetaan lihansyönti

Kaverini on jo pitemmän aikaa tuonut Facebookin kautta tietoisuuteni lihansyönnin, maitotuotteiden ja luomunkin eettisiä ongelmia. Olen seurannut keskustelua mielenkiinnolla ja kooten tahtoa tehdä jotain merkittävää itsekin. Sillä tahdon asia se lähinnä on. Päätöksethän tehdään kaupassa tai ostoslistavaiheessa, täytyy vähän tutkailla noita kasviskeittokirjoja ja vegaaniblogeja. Vegaaniksi en vielä lupautunut, mutta perheen lihansyönnin voimme helposti puolittaa ja maitotuotteiden käyttökin vähentää. Kokeillaan kelpaako mantelimaito tai seitan lapsille tai meille aikuisille. Toisaalta ”onnellinen lähiruoka” (tai reilua kauempaa) voisi olla mun näkökulma aiheeseen: ”puhdasta ja ravitsevaa”, ”eettistä ja ympäristöämme säilyttävää”, ”vähemmän mutta kaikin puolin parempaa”. — Olen jokseenkin varma, että en ole vain nykyaikaisen anekaupan uhri (”kun ostan luomua saan lentää lomalle”). Sen verran olen saanut tietoa tehomaataloudesta ja maailman ruokabisneksestä, että oman osuuteni muutoksesta ainakin haluaisin yrittää hoitaa. Henkisenä esteenä tai hidasteena ei ole kuin mieltymykset ja asenteet.

image

Koska kokkaamme isoja annoksia, kilon lihasta voi näppärästi korvata puolet linsseillä ja sen sellaisella proteiinilla. Lapset eivät oikeasti kaipaa lihaa, esim. mitään kinkkua leivän päälle. Tytöt syövät mieluummin porkkanaa ja perunaa kuin lihapullia, tortillaan ”mulle vain salaattia, tomaattia ja avokadoa”! Hassua, että  jauheliha muka on sitä oikeaa ruokaa. S:lle maistuivat mainiosti erilaiset pavutkin, kun ei tarjoiltu pöydässä lautaselta vaan suoraan kuormasta ruokaa laittaessa.

Viikon ruokalista on ollutkin aika kasvispainotteinen, salaatteja, pastaa, nokkospannaria, hedelmiä, jäätelöä. Miinuksia: pepperonipizza (häh, pari hassua makkaransiivua), tonnikala salaatissa (mutta oli jo kaapissa), miesväen kiireinen eineslihamakaronilaatikko, appivanhempien luona saatu itse pyydetty kuha (ei mikään miinus vaan suorastaan plussaa).

Ensimmäinen yritys marketissa meni pieleen: Jo hyvän aikaa soijavalmistetta tuloksetta vaahdotettuani huomasin ostaneeni light-ruokakermaa. En ollut sen kummemmin lukenut purkin kylkeä, nököttihän se hyllyllä vispi- ja kuohukermojen yläpuolella. Onneksi kaapissa oli oikeaa kermaa mansikkakakun päälle laitettavaksi.

3) Joku urheilujuttu

Juoksu jatkuu, pyöräilykin loman jälkeen. Mutta nyt pitää saada taas voimaa myös keski- ja ylävartaloon. Se leuanveto. Punnerrukset. Vatsalihakset. Joogamatto esiin ja venyttelyillä kroppa hereille. Niin aion aloittaa jokaisen lomapäivän.

4) Enemmän unta

Hyvinvointiin liittyen ehkä tärkein asia: Enemmän nukkumista koko perheelle. Vähemmän sängyn välttelyä syömisen, lukemisen tai muun puuhastelun varjolla.

Tytär kuin äitinsä

Tyttären tarhakuva: kuin peilin katsoisi. Mun ihana! Mun kauhea taistelupari. Ajattelin, että otamme yhteen sen takia, koska olemme niin samanlaisia. Monessa asiassa varmaan olemmekin, mutta äskettäin opin jotain uutta.

Oletin että hän on myös esiintyjä. Minähän esiinnyn mieluummin kuin hyvin. Pidän puheen, laulan tai tanssin kun joku pyytää… ja ehkä vaikkei kukaan pyytäisikään. Muistan jo pikkutyttönä laulaneeni jotain maakuntalaulua satapäisen yleisön edessä. Jännitys kuuluu asiaan, ja jokaisen esiintymisen jälkeen tarvitaan kunnon debriefing ja vakuuttuminen siitä, että ihan hyvin se meni.

Oletin siis, että myös I nauttii esiintymisestä. Perhepiirissä hän kyllä saattaa laulaa, tanssia ja varsinkin esittää akrobaattisia temppuja, mutta vieraassa seurassa ja muiden lasten keskellä se ei olekaan kivaa. Tyttöön iskee ujous, johon minä olen reagoinut vähättelemällä ja ihmettelemällä, mitä se noin mun paidanhelmaan takertuu. Älä nyt esitä, mene muiden mukaan vaan.

Tarhan viikkokirjeessä kerrottiin show-buumista: tytöt esiintyvät vuorotellen toisilleen laulaen ja tanssien. Esiintymisvuoroista ihan tapellaan. Innoissani kysyin I:ltä, mitä hän esitti. Miten niin et mitään? Mikset halua? En ymmärtänyt.

Tarhan vasukeskustelussa selvisi, että I onkin aamupiirillä ja muissa vastaavissa tilanteissa hiljainen ja syrjäänvetäytyvä, harkitseva ja hitaasti lämpiävä. Ei ensimmäisenä viittaamassa minä, minä! Sovimme, että kehittymistarpeena on itseilmaisun vahvistaminen. Ammattilaisilla onkin monia hienoja tapoja lisätä rohkeutta osallistumiseen. Minun taas pitää muistaa, että lapsellani on erilainen kokemus oman mielipiteensä tai tietonsa julkituomisesta ja esiintymisestä, eikä painostaa häntä siihen.

Ehkä olemme ekstrovertti ja introvertti? Missä tapauksessa pikkusisko S varmaankin on ekstrovertti: erittäin kiinnostunut uusista ihmisistä ja paikoista ja mielellään huomion keskipisteenä. Pojan piirteitä en olekaan itseeni peilannut, onhan hän luonnollisesti aivan kuin isänsä. Varmasti väärä olettamus sekin.

Omat lapset eivät siis ehkä olekaan sellaisia ihmisiä kuin heidän olettaa olevan. Mitenhän tämän tiedon osaisi hyödyntää perheen vuorovaikutuksessa ja erilaisissa kasvatuspyrkimyksissä?

Ruuhkassa

jos twiittaan en ehdi faceen
jos oon facessa en ehdi lukemaan
jos luen kirjaa en ehdi lukea lehteä
jos luen lehteä en ehdi huolehtia lapsen läksyistä
jos huolehdin läksyistä en ehdi bloggailla
jos kirjoitan blogia en ehdi kokkailla
jos teen ruokaa en ehdi ulos hakemaan lasten kanssa pajunkissoja
jos menen hakemaan pajunkissoja en ehdi vierailulle mummulaan
jos menen mummulle en ehdi juoksemaan
jos menen juoksemaan en ehdi haravoimaan pihaa
jos haravoin en ehdi puutarhamessuille
jos menen messuille en ehdi siivota
jos siivoan en ehdi vanhempainyhdistyksen kokoukseen
jos menen kokoukseen en ehdi tanssitunnille
jos menen tanssiin en ehdi katsoa telkkaria
jos katson telkkaria en ehdi nukkua
jos nukun en ehdi murehtia. loppu.

Mielensäpahoittaja

ainekirjoitushaaste-1

Kupla-blogista pölähti Ainekirjoitushaaste, jossa uskottiin äiti-ihmisten inspiroituvan arkipäivän pienistä mielipahan aiheista. Kas näin:

Puolitoistavuotias on siinä mestari. On lähes mahdotonta pysyä lujana, kun lapsi niin tosissaan pahoittaa mielensä siitä, ettei saa ottaa kuulakärkikynää, hauvaa ulos, isoveljen maitolasia. Ettei pääse lätäkköön ilman kurahousuja, kylpyyn tarha-aamuna, syliin kun äiti on lähdössä töihin, tanssitunnille, viemään roskat. Mutta kun ei anna periksi, huomaa, että parin lohduttoman ulvaisun jälkeen lapsi jo laskeskelee keskittyneesti palikoita, touhuaa villasukkia jalkaan tai vilkuttaa hymyilleen ikkunassa.

Nämä pienet draamakuningattaret ovat kaikille tuttuja. Vähitellen he oppivat sietämään pettymyksiä, sitten odotamaan niitä ja – kaikista rasittavimmillaan rakastettavimmillaan – pahoittamaan mielensä jo valmiiksi:

– No mitä? Onko joku hätänä?
– Eeei, mä vaan mietin että…
– Mietit mitä?
– Ei mitään. En mä haluakaan. Kun en mä kuitenkaan saa.
– Saa mitä?
– No sä sanot etten mä saa pelata, niin en mä olis halunnutkaan.
– Kysyitkö?
– Ai mitä?

Vai onkohan se sittenkin joku kotona vanhemmilta äidiltä opittu tapa epä-kommunikoida?

– No mitä?
– Ei mitään.
– Eikun sano nyt.
– En mä mitään… On mullakin nälkä.
– Teenkö mä sullekin voileivän?
– Ei tarvi, syö sä vaan.
– Kyllä mä vielä saan juuston jääkaapista. Voin tehdä sullekin, haluutko paprikaa?
– En mä nyt taida haluta leipää, kun sä vaan teit itselles etkä kuitenkaan halua tehdä mulle.
– ????

Elämää sanoiksi, eikun työtä

Merete Mazzarella kirjoittaa teoksessaan Elämä sanoiksi: Kirjoittaminen ei ole vain sen kirjoittamista, minkä jo tietää, se on myös uuden ajattelemista.

Yhtäkkiä huomaan ajatuksen liittyvän työssäni esiin tulleeseen ongelmaan. Lukiolaisille on annettu kannettavat tietokoneet opiskelun ajaksi. Ne eivät kuitenkaan, positiivisista odotuksista huolimatta, ole lisänneet erilaisista lähtökohdista tulevien opiskelijoiden tasa-arvoa, vaan pikemminkin suurentaneet sitä kuilua, joka on motivoituneiden, hyvien opiskelijoiden ja vähemmän opiskelusta kiinnostuneiden, aika lailla opiskelutaidottominen nuorten välillä. Ensimmäiset hyötyvät tietokoneista, toiset jäävät entistä pahemmin jälkeen, kun opettaja ei kirjoituta muistiinpanoja käsin, ja tekniikka, media ja some houkuttavat ja häiritsevät keskittymistä.

Opettajien kanssa keskustellessani opin, että kirjoittaminen ei ole kaikille luonteva tapa oppia, varsinkaan näille huonosti suomea taitaville, joskus heikosti motivoituneille maahanmuuttajataustaisille lukiolaisille. He tarvitsevat opettajan, joka osaa kertoa tarinoita. Ehkä he tarvitsevat iPadeja, joilla voi tehdä esitelmän sarjakuvan tai videon muodossa. Ylioppilas_kirjoituksissa_ kuitenkin mitataan taitoa esittää paitsi tietonsa myös ajattelutaitonsa kirjoittamalla. Miten niissä pärjäävät ihmiset, jotka puhuvat tarinoita? Tai twiittaavat muutamalla sanalla.  Piirtävät kuvan. Tiivistäminen on vaikeaa myös.

Minä olen kirjoittaja kirjoittamalla ajatteleva ja oppiva. Tätä tajunnanvirtaa kirjoittaessani juuri kehittelen, muokkaan ajatusta. Se lopulta kiteytyy joksikin tai sitten ei. Edellä näkyy prosessia, jotakuinkin ilman muokkausta, paitsi ensimmäisessä kappaleessa, joka perustuu aimmmin pureskeltuun aiempaan pohdintaan työpäivien aikana. Onko tässä joku idea? Luen tekstiä, en saa enää ajatuksesta kiinni. Lopetan tähän. Tai voisinhan jatkaakin ja muokata tekstiä kunnes saan synnytettyä argumentin. Sitten siirrän tämän koko jorinan sen hankeraporttiin ja unohdan päätän unohtaa että olen yöllä, viskilasillisen(!) virkistämänä pohtinut työasioita ja totean sitä paitsi aamulla, ettei tämä ole käyttökelpoista paitsi blogitekstiharjoitukseksi ja jos sitten vaikka julkaisisin samoin tein. Mitäs siihen sanotte?

Tämä ei ollut elämää sanoksi vaan työtä sanoiksi. Ehdin juuri työkavereille valittaa, ettei minulla ole jakaa sisältöä someen, väkisin yritän keksiä jotain nokkelaa tahi tärkeää. Mutta neuvoivat ideoivat palastelemaan raportin ja twiittaamaan sen ulos. Senpä vielä teenkin.

Eikä minun tarvinnut LUKEA kuin yksi sivu puolikas kappale muutama sivu jostain Mazzarellan kirjan keskivaiheilta, niin sain näin hienon inspiraation.

Kas, Mazzarella sanoo myös: Juuri mikään ei ole kunniakkaampaa kuin herättää antoisia mielleyhtymiä.

Vaan on tämä teksti sittenkin ”elämää sanoiksi”, sillä juuri noilla sivulla Mazzarella kertoo myös tavoista kirjoittaa työstä. Esimerkki: kirjoittajakurssilainen keksi kuvata omia työpäiviään poimimalla ensimmäisen lauseen sähköpostiviesteistään kolmen päivän ajalta. Minun on pakko kokeilla samaa. Heti huomenna töissä, ei sentään nyt. Paitsi privaattipostista. Ja se näyttää tältä, kolmen viikon(!) ajalta:

  • Jotain siellä varastossa (?) pitäisi lahjoituksena olla.
  • En minä hoputa, mutta koskas olittekaan tulossa takaisin? 🙂
  • tuleehan teille nämä? Mahdollisesti tiedotettavaa ym.
  • OK, kiitos!
  • Isäni mielellään tulisi lapsenlasten kanssa konserttiinne, mutta ei nyt pääse matkan takia.
  • tää meni nyt vähän erikoisesti, ei siellä ollut mahdollisuutta ilmoittaa että pj vaihtuu
  • Operaatio perjantaina meni hyvin.
  • ei nyt yhteydet natsaa, mutta tällaista siellä oli:
  • jos ei jo tullut sulle
  • Joo, niin sen on täytynyt mennä.
  • Joo, kiitti kysy missä vika ja paljonko niitä sitten pitäisi maksella…
  • Varmasti onnistuu.
  • Joo, tottakai!
  • ööö, ei aavistustakaan.
  • Kiitti!
  • Okei, katson jos jossain vois vaihtaa tietoja
  • Toinen Tomppeli vastaa: anteeksi!!
  • Hei, sain kyllä ja lähetin edelleen
  • Moi, voitko pliis hoitaa mun puolesta tän (jos ei ole jo myöhäistä)? 🙂
  • Moi, aiheuttaa ehkä toimenpiteitä?
  • Tänään on ollut rauhallinen aamu.

Jospa sitten seuraavaksi lukisin koko kirjan ja … no niin, yömyssyn vaikutus alkaa lakata… ja reflektoin sitten lisää. Oho, uusi tagi blogiin: ajattelu.

Ajan hallintaa

Ensimmäinen kuukausi työharjoittelua alkaa olla lopuillaan. Taas olen huomannut, että eivät työt tekemällä lopu. En saa tolkkua kaaoksesta, joka on syntynyt valtavasta määrästä informaatiota ja sekalaisista tehtävistä. Oikeaan suunnitteluun on vaikea keskittyä, mukavampaa on nopeiden pikkujuttujen hoitaminen ja irtopinnojen keräily. Kehityskeskustelun paikka.

Keksin kuitenkin kolme neljä konkreettista asiaa, joilla voin vaikuttaa työn kuormittavuuteen, kiireeseen ja työelämänlaatuun.

1) Vaihdan näytön taustakuvan turkoosista vedestä ja Etelämeren saaresta kuvaan omasta puutarhasta. Pako arjesta vaihtuu muistutukseksi oikeasta elämästä.

2) Sijoitan kaikki to do -listani tehtävät x- ja y-akselille, kuten työterveyspsykologi joskus ehdotti: y on kiireellinen – ei kiireellinen, y tärkeä – ei tärkeä.

Tärkeät ja kiireelliset tehtävät pitää hoitaa ensin, mutta niitä pitää pyrkiä vähentämään. Opettelen siis aikatauluttamaan työtäni paremmin sekä myös kyseenalaistamaan kiireen, omani tai jonkun muun.

Tärkeille mutta ei kiireisille tehtäville budjetoin valtaosan työajasta. Niihin keskityn oikeasti.

Ei tärkeät, mutta kiireelliset aikasyöpöt hoidan pois, ellen harkitse vielä ja siirrä niitä ei tärkeiden ja ei kiireellisten kulmaan, jolloin ne voikin unohtaa tykkänään.

20140130-232707.jpg

Se, miten tällainen käytännössä toteutetaan, on vielä testaamatta:
a) piirrän akselit työpöydälleni ja liimailen tehtäviä post-it-lapuilla
b) piirrän muistio-ohjelman sivulle akselit ja siirtelen tehtäviäni koordinaatistossa, ja tehtävät, jotka olen hoitanut tai aika hoitaa, siirrän pois
c) muistan pohtia asiaa jokaisen annetun tai keksimäni tehtävän kohdalla ja varaan kalenterista aikaa tärkeys-kiireellisyysarvioinnin mukaan

Ensimmäinen olisi luontevinta, mutta liian paikallinen ratkaisu mobiiliin työhön. Seuraava kikkailu taas on vain sijaistoiminto sille, että tekisin niitä tehtäviä. Yritetään siis viimeistä – heti kun olen valinnut sen uuden taustakuvan.

3) Hankin kellon. Olen ikuinen myöhästelijä. En vain osaa varata tarpeeksi aikaa valmistautumiseen ja siirtymisiin. Yleensä olen puolimatkassa, kun totean, että nyt olisi sopiva aika olla perillä ja valmiina kokoukseen, tanssitunnille tai päivälliselle. Koitan nyt, olisiko analogisesta ajasta apua, ensimmäistä kertaa lähes yhdeksään vuoteen. Kun puhelimen, auton tai mikroaaltouunin kello näyttää 15.42, lasken käytettävissä olevan ajan minuutilleen, eikä niitä oikeasti ole. Uuden hienon rannekelloni viisarit näyttävät suurpiirteisemmin varttia vaille, joten ikään kuin huomaamatta varaan aikaa enemmän tekemiseen, lähtemiseen tai olemiseen. Ja onhan se tosi kätevää vilauttaa kelloa hihansuusta sen sijaan, että pakkasessa etsii laukusta puhelinta.

20140130-232657.jpg

Tätä pelkäsin: että yhtäkkiä se iskee jostain päin naamaa, ennen kuin olen ollenkaan valmistautunut, kevät!

Ja se neljäs asia? Nukkuminen tietenkin. En vain millään malta mennä nukkumaan, kun vapaa-aika jää muuten niin lyhyeksi. Nyt kuitenkin: öitä.