Ei mitään päällepantavaa 

Piti oikein istua alas ja kirjoittaa, mutta kun tuoli on varattu.

Kasa piti siirtää pois sohvalta, johon se oli päätynyt S:n vaatekaapista. Sinne jäi vain kahdet (samanlaiset) leggingsit, yhdet sukat, kaksi paitaa ja kaikki pikkuhousut, koska ne eivät aiheuttaneet ongelmaa. Joka aamu, joka ilta ja ehkä pari kertaa päivänkin aikana. Kun ei käy. On väärän värinen, väärän pituinen, väärällä kuvalla, tyhmä, liian paksu, TYHMÄ!!

Kuulemma kaikki nauraa, jos menee tarhaan vääränvärisissä sukissa tai hame ja paita eivät sovi yhteen.

Oikeasti ne nauroivat tai ainakin vähän ihmettelivät kun sinne mentiin pelkissä pikkareissa. Mutta joka-aamuinen vihanpito vaatteiden takia jatkui aina vaan, joten otettiin ne pois.

Jännä juttu että tuossa lattialla ja tuolilla, siis ihan saatavilla, mekot ja paidat ovat pois ja ulottumattomissa. Siihen liittyvää vihaa ja surua oli käsitelty myös päiväkodissa, kun keskustelun aiheena oli sopivasti erilaiset tunteet. Nelivuotiaat tuntevat niin paljon ja täysillä.

Huomenna on juhlat. Pohdin  pukeutumisstrategiaa. Sovimmeko mekosta yhdessä vai laitanko kaappiin jonkun sopivan? Ehkä ensin keskustelemme millainen olisi sopiva ja kiva. Sitten koitamme etsiä sellaiset meille molemmille.

Leegolandiaa!

Nyt se on nähty ja koettu, ja lasten mielestä sitä kannatti odottaa koko kevät. 

   
   
Joka puolella puistoa seikkailevat legohahmot ja -eläimet sekä rakennelmat viehättivät aikuisiakin, mutta kyllähän kaksi päivää huvipuistoa pistää väsyttämään.   

Minimaailmassa riitti tutkittavaa ja hämmästeltävää. Ja on siinä riittänyt rakennettavaa: Saksaankin autotehtaineen, satamineen, kaupunkeineen ja alppikylineen oli käytetty 12,5 miljoonaa legopalikkaa ja 12 miestyövuotta.    

Löysimme myös Pienen Merenneidon, joka oli yhtä pieni kuin Kööpenhaminassakin, eikä edes legoista tehty. Tämä kuitenkin riitti I:lle ja minulle, sillä oikea ei kuulemma ole kiertotien väärti. 
  
Minusta hienointa pienoismaailmassa oli pikkuiset bonsai-leikatut puut. Jostain vaahteranalusta voisin kotipuutarhassakin kokeilla samaa. 

   
    

Huvilaitteista hauskin oli vauhtimato, jonka ulospäin linkoava keskipakoisvoima yllätti aikuisetkin. Tosin PolarXpress-vuoristoradan jälkeen vauhtimato oli 6-v:n mielestä ihan lälly.  
Merirosvomaailman  vesikohteisiin menimme molempina päivinä viimeiseksi kastumaan, vaikka kyllä ajoittainen sadekin teki osansa. Sää ei ollut missään nimessä surkea, mutta sen verran kehno, että jonoiksi astu ihmisiä ei ollut.   

Jouduimme odottamaan korkeintaan viisi minuuttia joihinkin aktiviteetteihin, suurimpaan osaan saimme vain kävellä sisään. Mm. Ninjago the Ridea edelsi pitkä jonotussokkelo viihdykkeineen, mikä on ihan kiva, jos siinä saa madella jopa yli tunnin. Suosittelemme siis Legolandin vierailua arkipäivänä huippusesongin ulkopuolella ja sunnittelemaan ohjelman kahdeksi päiväksi.     

Molempina päivinä tuli käveltyä jopa kymmenen kilometriä. Illalla jaksoimme vielä tehdä ruokaa ja lapset pelailla sulkapalloa ja hyppiä trampalla ja sitten kaikille maistuukin uni. 

  
Airbnb-asunto puolen tunnin ajomatkan päässä Rask Møllessä oli erinomainen tukikohta meidän neljän aikuisen ja viiden lapsen porukalle, suosittelen! 

Astrid Lindgrens Värld

Ruotsin suosituin perhekohde Astrid Lindgrens Värld osoittautui maineensa veroiseksi. Lapsille on rakennettu vaikka mitä tutkittavaa ja tekemistä lapsille ja aikuisetkin viihtyvät esityksissä ja satumaailmoissa mainiosti. Kaikki oli viimeisen päälle hienoa ja viimeisteltyä ja kaikki kaupallisuus oli taidokkaasti häivytetty. 

Särkänniemen Koiramäki taitaa yltää lähelle, mutta Astridin maailma oli rakennettu vielä enemmän lasten mittakaavaan. Juuri ennen kesän sesonkia viiden hengen sisäänpääsy maksoi 120 euroa ja kahvila- ja ravintolahinnat olivat myös varsin kohtuulliset. Joka paikassa sai syödä myös omia eväitä, joten mukaan voi ottaa vaikka makkarat ja grillailla piknik-paikalla. 

Edit: S muistaa päivästä tämän vielä viikkojenkin jälkeen: Istuimme kaikessa rauhassa kahvilan terassilla, kun Katto Kassinen pyyhälsi paikalle, haukkasi ison palan S:n korvapuustista, huikkasi heippa, irvisti ja loikki tiehensä!  Me aikuiset olimme ihastuksissamme moisesta kokonaisvaltaisesta teatterista –myös muut näyttelijät olivat töissä rooleissaan 10-18 eivätkä vain esitysaikoina – mutta S vähän pelästyi ja loukkaantui, eikä suostunut enää syömään pullaansa.    

    
 

Oli erhe ottaa englanninkielinen kartta ja esite portilta. Ruotsiksi satuhahmojen nimet ja paikat olisi ollut helpompi tunnistaa. Esimerkiksi Brenda the Brave oli uppo-outo sankari, kunnes lopulta älysimme sen tarkoittavan Ronja Ryövärintytärtä! 

Huvikumpu, Melukylä ja Kissankulma sekä Katto Kassisen talo löytyivät tietenkin, mutta myös monta muuta meille vähän tuntemattomampaa mökkiä ja kylää. Matiaksenmetsä oli jännä. Leikimme Ronjan ja Birkin leikkipaikoissa, mutta olimme tottakai varuillamme männiäisten ja kakkiaisten varalta. 

   
    
   
Matiaksenlinna oli hieno lavaste, jonka saleissa, käytävissä ja torneissa pääsi seikkailemaan. Linnan halkaisevan Helvetinkuilun yli oli onneksi laitettu laudat, mutta esityksissä sen yli tehdään jännittäviä loikkia. Me pääsimme seuraamaan harjoituksia, sillä ryövärinäyttämön esitykset alkavat vasta viikon päästä. Veljeni Leijonamieli on tämän kesän uusi alue, jonka ensi-ilta oli myös vasta tulossa.   

 
   
Ajattelimme ensin, että teatteriesitykset eivät meitä niin kiinnostaisi, mutta kyllä oli hauska seurata kuinka Peppi Pitkätossu leikki hippaa poliisien kanssa ja Vaahteranmäen markkinaväki kauhistui Pikku-Iidan lavantautia. Pepin tarinaa olimmekin juuri lukeneet iltasaduksi ja Eemelin metkutkin muistuivat mieleen. 

   
    
 Leikkiladossa sai hyppiä heiniin, leikkiä piilosta, kiipeillä pitkin seiniä, nostaa vettä kaivosta tai mussuttaa korvapuustia. Kyllä suomalaisistakin kotiseutumuseoista voisi saada pienellä vaivalla toiminnallisia, mielikuvitusta ruokkivia leikkipaikkoja. Kissankulman kasvimaalta otamme mallia basilikalaatikon tekoon.

Meidän lasten mielestä parasta oli pitkä ei-saa-koskea-maahan-rata, jollaisen voisimme ihan hyvin rakentaa puunrungoista, kivistä, naruista yms. kotipihaankin, mummulaan ja saareen. 

Lukuperhonen

Tämä on sinulle, äiti.

Istumme saunan lauteilla, minä ja tyttäreni. Hän on jo iso tyttö, huomaan aina välillä.
– Tiedätkö mikä sinussa on hienointa? Se että sussa on sisua. Jos haluat oppia ajamaan pyörällä tai luistelemaan, niin sinähän opettelet. Vaikka kiukuttaa, niin sanot että tänne se tyhmä pyörä ja ajat. Sinä kesytät sen pyörän, luistimet ja kesytät kirjaimet.
– Niin. Tiedätkö, noista suihkun lattian laatoista saa kukan, kun laittaa kolme keskelle ja siten yhden toiselle ja toiselle sivulle.
– Kuulostaa Minecraftilta ja hamahelmiltä, näet neliöitä. Ehkä sun päässä asuu matemaatikko.
– Tai iso kukan, jos tekee ensin keskelle ison neliön. Mikä on matemaatikko?
– No se on semmoinen ajattelija, joka laskee numeroita ja sellaisiakin asioita, joita ei ole olemassa.
– Arvaa moneenko mä laskin, kun oltiin tarhassa päiväunilla.
– Kahteensataan?
– (Epäuskoisena siitä että niin paljon on) Ei… sataan!
– Wow. Eikö sua sitten nukuttanut?
– Ei. Yks plus kaks on kolme.
– Tiedätkö, että matemaatikot ei laske vain numeroita vaan myös kirjaimia? (Yhtälöistä innostuen…) Jos yks plus x on neljä, niin mitä se x on?
– Yksi? Kaksi?

Sormien avulla ratkaisu selviää.
– No entäs jos kaksi miinus y on yksi niin mitä on y?
– Yksi!

Myöhemmin hän peilailee ja kampaa hiuksiaan.
– Arvaa mikä musta tulee isona. Lukutoukka! Kaunis lukutoukka.
– Eli siis lukuperhonen?
– Joo musta tulee lukuperhonen.

Ruokahuoltovastaavat

Kirjallisten asioiden väliin terveisiä kotirintamalta. 

Lapset tulivat jälkeen kerran epäkunnoittavasti ja vanhempiensa vaivannäöstä ja hyvästä mausta vähät välittäen yökkimään ruokapöytään: ”Pahaa, mitä se on, en syö!” Sanoimme sitten, että maanantaiaamuun asti on heidän itse huolehdittava syömisestään. Aikuiset tekevät herkkuja vain itselleen. 

I alkoi itkeä, otti tämän hylkäämisen varsin raskaaksi. R alkoi suunnitella kauppareissua: ”Varmaan paras hoitaa tää valmisruuilla.” Kovan pakkasen takia kaupassakäynti kuitenkin jäi, ja illemmalla kerroin, että kaappejakin voi tutkia, josko sieltä jotain löytyisi. Ja aivan mainiostihan noilta kolmelta sujui purkkihernekeiton lämmittäminen. Itse tekemällä sai sopivaa muhennosta, ja tekemisen ilo ja tieto henkiinjäämisestä taisi tehdä puoli ruokahalua, vaikka iso nälkäkin varmaan oli. 

Tältä se kuulosti: 

– Hei tämänhän on kivaa. 
– Jee! 
– Maistuu puoliksi mauttomalta keitolta ja puoliksi sinapilta. 
– Hmm… ihan hyvä jälkimaku. Mä maistan vielä, miltä tämä maistuisi ketsupin kansa. 
– Saako tätä lisää? Mä otan itse. 
– Vähän kyllä liikaa ketsupin makuinen, mutta kyllä tää on ihan syötävää. 
– Ketkä haluaa lisäks leipää? Ok. 
– Eiks niin et hernekeiton tekeminen on ihan lällyy? 
– Saako toisen pullan? 
– Ei enempää, että jää huomisellekin. 
– Siivotaanpa pöytä! Hae lisää kamoja, laitetaan astianpesukoneeseen.
– Isi, me muut ollaan jo syöty! Syö sun pulla!

Ei mitään ongelmaa syödä lautasta tyhjäksi, toisin olisi ollut äidin tarjoileman hernekeiton.

Mitä tästä opimme? Lapset töihin, tekemään itse ja vaikuttamaan tekemisiinsä, niin kaikilla on kivempaa. 

Kasvihuone!

Ou jee, sain oman kasvihuoneen. Toki se on vain virtuaalinen eikä edes itse tehty, mutta hienompi kuin olisin osannut kuvitellakaan (tai itse tehdä).  

Poika halusi tehdä iPadilla ”jotain hyödyllistä”. No tee vaikka mulle kasvihuone Minecraftissa. ”Sellainen lasinen” oli ainoa lisäohje. Kukkia en todellakaan osannut odottaa! 

  

   

Tytär kuin äitinsä

Tyttären tarhakuva: kuin peilin katsoisi. Mun ihana! Mun kauhea taistelupari. Ajattelin, että otamme yhteen sen takia, koska olemme niin samanlaisia. Monessa asiassa varmaan olemmekin, mutta äskettäin opin jotain uutta.

Oletin että hän on myös esiintyjä. Minähän esiinnyn mieluummin kuin hyvin. Pidän puheen, laulan tai tanssin kun joku pyytää… ja ehkä vaikkei kukaan pyytäisikään. Muistan jo pikkutyttönä laulaneeni jotain maakuntalaulua satapäisen yleisön edessä. Jännitys kuuluu asiaan, ja jokaisen esiintymisen jälkeen tarvitaan kunnon debriefing ja vakuuttuminen siitä, että ihan hyvin se meni.

Oletin siis, että myös I nauttii esiintymisestä. Perhepiirissä hän kyllä saattaa laulaa, tanssia ja varsinkin esittää akrobaattisia temppuja, mutta vieraassa seurassa ja muiden lasten keskellä se ei olekaan kivaa. Tyttöön iskee ujous, johon minä olen reagoinut vähättelemällä ja ihmettelemällä, mitä se noin mun paidanhelmaan takertuu. Älä nyt esitä, mene muiden mukaan vaan.

Tarhan viikkokirjeessä kerrottiin show-buumista: tytöt esiintyvät vuorotellen toisilleen laulaen ja tanssien. Esiintymisvuoroista ihan tapellaan. Innoissani kysyin I:ltä, mitä hän esitti. Miten niin et mitään? Mikset halua? En ymmärtänyt.

Tarhan vasukeskustelussa selvisi, että I onkin aamupiirillä ja muissa vastaavissa tilanteissa hiljainen ja syrjäänvetäytyvä, harkitseva ja hitaasti lämpiävä. Ei ensimmäisenä viittaamassa minä, minä! Sovimme, että kehittymistarpeena on itseilmaisun vahvistaminen. Ammattilaisilla onkin monia hienoja tapoja lisätä rohkeutta osallistumiseen. Minun taas pitää muistaa, että lapsellani on erilainen kokemus oman mielipiteensä tai tietonsa julkituomisesta ja esiintymisestä, eikä painostaa häntä siihen.

Ehkä olemme ekstrovertti ja introvertti? Missä tapauksessa pikkusisko S varmaankin on ekstrovertti: erittäin kiinnostunut uusista ihmisistä ja paikoista ja mielellään huomion keskipisteenä. Pojan piirteitä en olekaan itseeni peilannut, onhan hän luonnollisesti aivan kuin isänsä. Varmasti väärä olettamus sekin.

Omat lapset eivät siis ehkä olekaan sellaisia ihmisiä kuin heidän olettaa olevan. Mitenhän tämän tiedon osaisi hyödyntää perheen vuorovaikutuksessa ja erilaisissa kasvatuspyrkimyksissä?