Lukuhaaste: aikaa on

”Parasta olis jos otettais maitoa ja Domino-keksejä ja otettais kirja ja mentäis ulos aurinkoon lukemaan.”

I on oppinut lukemaan ja löytänyt kirjaston. Voinko mennä koulun jälkeen? Siellä on kivaa, lukea kirjoja ja lainata kirjoja.

Sain syntymäpäivälahjaksi häneltä tämän:


I kävi sen kirjastosta lainaamassa. Ei ollut kysynyt apua vaan valitsi takakannen tekstin perusteella. ”Mutta miks tällä on tällainen nimi?” Lupasin selvittää ja kertoa. Kirja sopii varmasti useampaankin lukuhaaasteen kohtaan.

I on lukutoukka ja lukuperhonen, tullut mummiinsa. Minä olen vain wannabe-lukija, kun halua olisi muttei tahtoa. Muuta puuhaa on niin paljon, tai rehellisesti sanoen some syö ajan. Toki sielläkin oppii uutta, viihtyy ja ajattelu avartuu, mutta rauhallisempi olo olisi, jos tarttuisi kirjaan kännyn sijaan.

Lukuhaasteesta ajattelin apua ongelmaan, mutta toistaiseksi olen saanut lähinnä koottua kirjoja, jotka aion lukea. Moni niistä on aloitettu tai jopa melkein luettu, mutta enimmäkseen on vain hyviä aikomuksia. Ja tietenkin ahdistusta siitä, että pitäisi.

”Minulla on sängyn vieressä aina pino tiettyjä kirjoja, jotka aion lukea. Otan niitä mukaan matkoillekin. Jotkut kirjoistani ansaitsisivat bonuspisteitä lentokilometrien perusteella, koska ne ovat matkustaneet niin paljon. Lentomatka toisensa jälkeen pakkaan ne mukaan hyvin aikomuksin, mutta päädyn lukemaan jotain ihan muuta.”

Näin kirjoittaa Will Schwalbe, joka on sentään oikea harrastaja ja kirja-alan ammattilainen. Hänen kirjansa Elämän mittainen lukupiiri on minulla nyt yli puolenvälin. Aloitin lukemisen toissapäivänä. Haluaisin lukea sen nyt heti loppuun, mutta myös kirjoittaa samoin kuin hän ja samoista asioista – näistä ajatuksista joita päässäni on. Kun syön mustikkakiisseliä. Kun silitän tyttöni tukkaa. Kun katson puhelimen yhteystietolistaa. Kun itku kuristaa kurkkua. Kun yhtäkkiä tulee mieleen, että kohta voi olla liian myöhäistä. Mikä? Ei muuta kuin juuri sen kirjan lukeminen ja näiden ajatusten kirjoittaminen.

Lukuperhonen

Tämä on sinulle, äiti.

Istumme saunan lauteilla, minä ja tyttäreni. Hän on jo iso tyttö, huomaan aina välillä.
– Tiedätkö mikä sinussa on hienointa? Se että sussa on sisua. Jos haluat oppia ajamaan pyörällä tai luistelemaan, niin sinähän opettelet. Vaikka kiukuttaa, niin sanot että tänne se tyhmä pyörä ja ajat. Sinä kesytät sen pyörän, luistimet ja kesytät kirjaimet.
– Niin. Tiedätkö, noista suihkun lattian laatoista saa kukan, kun laittaa kolme keskelle ja siten yhden toiselle ja toiselle sivulle.
– Kuulostaa Minecraftilta ja hamahelmiltä, näet neliöitä. Ehkä sun päässä asuu matemaatikko.
– Tai iso kukan, jos tekee ensin keskelle ison neliön. Mikä on matemaatikko?
– No se on semmoinen ajattelija, joka laskee numeroita ja sellaisiakin asioita, joita ei ole olemassa.
– Arvaa moneenko mä laskin, kun oltiin tarhassa päiväunilla.
– Kahteensataan?
– (Epäuskoisena siitä että niin paljon on) Ei… sataan!
– Wow. Eikö sua sitten nukuttanut?
– Ei. Yks plus kaks on kolme.
– Tiedätkö, että matemaatikot ei laske vain numeroita vaan myös kirjaimia? (Yhtälöistä innostuen…) Jos yks plus x on neljä, niin mitä se x on?
– Yksi? Kaksi?

Sormien avulla ratkaisu selviää.
– No entäs jos kaksi miinus y on yksi niin mitä on y?
– Yksi!

Myöhemmin hän peilailee ja kampaa hiuksiaan.
– Arvaa mikä musta tulee isona. Lukutoukka! Kaunis lukutoukka.
– Eli siis lukuperhonen?
– Joo musta tulee lukuperhonen.

Mennään Ankkamaahan!

Pikkunoita ja sen kissa ovat matkalla virpomaan mummun luokse. Yhtäkkiä I huudahtaa, että ollaan taas menossa Ankkamaahan. Kohta aurinko paistaa!

Tarina alkoi jo edellisenä kesänä:

20140731-112114-40874572.jpg
– Äiti, äiti! Mennäänkö Ankkamaahan! Tänne, kato mulla on kartta. Koska voidaan mennä?
– Mennään vaan, missä se on?
– Ei kaukana. Siellä on taloja, leijonia, ihmisiä, leikkikenttiä… kakkua, hotelleja, ankkoja, ravintola, tiikereitä ja gepardeja… telkkari josta tulee mikroautokisoja, ja muffinseja, IKEA ja kissoja… ja jäätelökioskeja, joissa myydään ankkajätskejä.
– No miten sinne pääsee?
– Meillä on kartta mukana. Sinne pääsee autolla, ei tarvi mennä lentokoneella tai junalla. Mutta MUN PITÄÄ istua etupenkillä, muuten en nää milloin pitää kääntyä.
– Okei.
– Joko voidaan mennä?
– Ensin pitää tehdä ruoka ja syödä.
– Sinne Ankkamaahan voi myös ottaa eväät. Tai voi syödä ravintolassa.
– Millainen ravintola siellä on?
– Vähän sellainen kuin IKEAn ravintola. Siellä syödään pizzaa ja (kuiskaa) ankkaa…

– Ankkamaahan, Ankkamaahan, siellä on niin kivaa, lalallallaaa…

Ruuan jälkeen lähdettiin. I sai mennä etupenkille ja kertoa, mihin suuntaan pitäisi ajaa.
– Voitaisko samalla poiketa mummulassa?
– Siellä suunnalla se Ankkamaa just on!

IMG_0032.JPG

Käännyimme ensin auringonpaistetta kohti, sillä Ankkamaassa paistaa aina aurinko.

IMG_0491.JPG

Mutta mummulaan päästäksemme oli lopulta suunnattava kohti näitä synkkiä pilviä:

IMG_0493.JPG

Se ei kuitenkaan haitannut, eikä sekään että ei näkynyt IKEAA, leijonia tai jäätelökioskeja. Nelivuotias käänsi mielikuvitusmaansa hienosti kompromissiksi ajaa mummulaan, mutta toimia kartanlukijana etupenkillä. Hassua on, retki on hänellä itselläänkin mielessä vielä lähes vuoden kuluttua.

(Sarjassamme ”täältä blogin luonnoksistahan löytyy vaikka mitä”)

Undo undo undo

Kiukussa ei sinänsä ole mitään uutta, mutta nykyään S saa ihan kunnon raivareita ja sellaisista syistä, jotka eivät liity mitenkään koettuun epäoikeudenmukaisuuteen. 

Kaksivuotias menettää hallinnan tunteen. Ei osaa päättää, mitä haluaa vai haluaako sittenkään. Kaikki menee väärin ja väärässä järjestyksessä. Palaamme takaisin postilaatikolle asti, koska hän halusi kävellä itse. Palaamme portaat alas, koska hän olisi halunnut pitää kädestä kiinni. Puemme takaisin villasukan ja kengän, koska hän halusi riisua ne itse. Paitsi tässä vaiheessa en suostunut auttamaan. Saat laittaa itse takaisin ja riisua tai autan ottamaan toisetkin pois. Eeiii! Haluun! Autaaa! Ja aikansa raivottuaan: Pissa tuleee! Tuli. 

Herään huutoon klo 5.40. En saa selvää, mutta mies tulkkaa: se olis halunnut sammuttaa valon. Ainahan S sammuttaa tyttöjen huoneen valon illalla. Mutta nyt hän on havahtunut siihen, että on pimeää, eikä muista sammuttaneensa valoa. En suostu nousemaan, räpsimään valoa ja vielä herättämään isosiskoa. Uniraivo laantuu ja S tyytyy kömpimään viereeni nukkumaan. 

Aamulla kohtaus alkaa, kun S istuu pöntöllä ja olisi halunnut pestä hampaat ensin. Voi voi, ei sitä saa sinne enää takaisin. Pesen pepun: oho tuleeko kakka? Eiii! Ei saa pestä! Sinä pilasit mun kakan!!! Jahas, selvä. Huuto on raastavaa, mutta irrationaalinen raivo naurattaa. Kai siellä on vain joku yhteys poikki, pienissä aivoissa. Korjaantuu pian. 

Mulla ei oo haarukkaa!

Keittiössä tarvitaan vallankumous.

Kaverin Facebook-seinällä ihailin kuvaa, jossa 4-vuotiaat pyörittelevät lihapullia ja pilkkovat perunoita, ja tiedän että he ihan oikeasti tekevät ruokaa. Kyllä meilläkin tytöt haluavat auttaa ruuanlaitossa ja leipoa vaikka mitä, mutta turhan usein hoidan homman mieluummin nopeammin itse. Kaksivuotiaan minä itte -vaihetta voisi hyödyntää enemmän ja myös viisivuotias innostuu auttamaan – kunhan ei pyydä apua. Ysivee tyhjentää tiskikoneen, koska siitä kotityöstä on sovittu, mutta ei ole enää aikoihin ollut kiinnostunut ruuanlaitosta.

Pahinta on kuitenkin kiittämättömien kakaroiden käytös ruokapöydässä:
– Maitooo!
– Mulla ei oo maitoo!
– Ketsuppi puuttuu!
– Siis miten mä muka voisin syödä kun mulla ei ole haarukkaa?
Tämä kaikki samalla kun kaksi aikuista juoksee keittiön ja ruokapöydän väliä palvelemassa, aivan liian hitaasti. Puhumattakaan yök-en-syö-perussetistä. En ymmärrä, miten tässä on päässyt käymään näin!

Ehdotan pojalle:
– Saatte vallata keittiön, ruveta laittamaan ruokaa.
– Hmm, jaa… Voi tulla aikamoinen sotku.
– Tehän saatte myös siivota sen sotkun.
– ???

Aloitus on helppo, sillä lapsille on päivälliseksi tähteitä. I valitsee lautaselleen muusia ja riisiä ja ihan vähän jauhelihakastiketta.

– Laitapa sitten lautanen mikroon, saatte laittaa itse ruokanne.
– En halua! …mitä sitten painetaan?

Myös maidon tai pikkuporkkanoiden hakeminen jääkaapista itse onkin ihan kivaa.

Ihan parhaat naurut saamme, kun I meinaa vahingossa tipauttaa maitopurkkiin pikkuporkkanan, se kun oli kädessä korkin sijaan.

– Ja nyt kun maitoa vähän loiskui, voit hakea rätin ja pyyhkiä sen.
– Ääh! …ai tää sininen vai?
– Just se, hienoa.

– Ja minä en tiedä missä minun haarukka on.
– Kas, tuolla tiskipöydällä. Voit käydä hakemassa.

Tämähän sujuu hyvin, kun äiti ei voi palvella tai muuten osallistua, kun pitää kirjata ylös tapahtumien kulkua.

– Mä en haluu syödä enempää.
– Selvä. Mutta juo maito ja siivoa tippuneet ruuat liinalta lautaselle.
– Koskaan enää aikuiset ei auta mua.

– Nyt sun pitää kaapia ne loput riisit matoroskiin.
– Tää on vähän hankalaa.
– Jos lautasen syö tyhjäksi, ei tarvitse laittaa roskiin.
Yhdessä homma kuitenkin sujuu – ja olen varma että päiväkodissa se sujuu mainiosti ihan itse.

– Saisinko mä nyt purtavaa, kysyy kolmas tehtyään läksyt.
– Joo, ota lautanen ja valitse muusia tai riisiä, jauhelihakastiketta tai kanaa.

– No mitä sä teet?
– Odottelen et sä laitat mulle sen ruuan, kun mä olen valinnut.
– Eikun ota itse lautanen.
– En osaa.
– Osaatpas, pikkusiskotkin osas… Nyt, pistä ne pois ja ota lautanen laatikosta, noin.

– Ota ne kaikki riisit. Käytä sitä lusikkaa.
– Mrrghg.

– Hei se on kylmää, lämmitä mikrossa… Ei riitä. Minuutti, sitten se on ok.

– Piip piip!

Poika lueskelee ja ihmettelee kastikkeesta tahmeita käsiään.
– Voisit käydä pesemässä ne.

– Piip piip!

Palaa takaisin pöytään lukemaan.

– Piip piip!
– Tota, nyt sä voisit sitten ottaa sen lautasen mikrosta ja alkaa syömään. Ja laittaa sen kirjan pois… Ota myös haarukka ja maito ja porkkanoita jos haluat.

Ihan rauhassa tässä seuraan, kun poika kävelee laatikolle ja jää ihmettelemään, mitä oli hakemassa.
– Mitä mun pitikään tehdä?
– Ottaa haarukka. Mitäs muuta?
– Veitsi?
– No vaikka. Entäs se maito?
– Emmä tiiä, ehkä.

No nyt se ainakin syö. Mutta:
– Näpit irti kirjasta! Pilko nyt vähän niitä kananpaloja.
– Huulia kirvelee.
– Ne on rohtuneet ja kastike on vähän mausteista, siksi se kirvelee. Ottaisitko jugurttia siihen?
– Joo, otan.
– Joo, no käy hakeen.
– ??? Ai, sä et sit itse pysty tekeen yhtään mitään?
– En niin, mä teen testiä.
– Onko siinä aika? Vitsi, mitä sä teet?
– Etkö nää, kirjotan.
– Miks?
– Mä kerron koko maailmalle, kuinka sä laitat oman ruokasi.
– Blääh, etkä. Tai ihan sama. (Siis julkaisulupa!)

– Mitä mun piti hakee? Ai niin jugurttia.
– Nyt sun pitää hakea vielä lusikka… Se lusikka.
– No mullon nyt vähän hitaalla, pätkii pätkii.
– No niin näyttää olevan… No nyt sulla on lasi, mitäs siihen piti laittaa?
– Ai niin mehua. Voinks mä ottaa cashewpähkinöitä.
– Et, eikun voit. Onko se pussi auki?
– Ei.
– No ota sakset ja avaa varovasti kulmasta.
– En mä osaa.
– Osaatpas.

– Noin nyt sulla on kaikkea ja voit syödä. Taitaa olla sapuska jäähtynyt?
– Kello on 19! Tämän tasatunnin teille tarjoaa Äidin kirjoituspalvelu!

Mitä kaikkea voinkaan tehdä tällä lisääntyvällä vapaa-ajalla! Vaikka bloggailla taas vähän useammin.

/home/wpcom/public_html/wp-content/blogs.dir/f7b/45811115/files/2015/01/img_0161.jpg

Onnen ja ilon hetkiä

Sininen keskitie ja Leluteekki haastoivat kertomaan meidän perheen onnen hetkistä. Mielellänihän minä kerron. Ne näyttävät liittyvän erityisesti lauluun, tanssiin, lasten rakkaudentunnustuksiin ja koko perheen yhdessäoloon.

”Aurinkoo, sä oot mun Robii-i-in, on kesä vihdoin tullut kaupunkiin…” Nelivuotiaan I:n kaukoihastusta Robiniin on hellyttävää seurata. Lauantaipäivien kestohitti kasvomaalaus: ”Äiti, näytänks mä Robinin koiralta?” Se vaan on niin ihanan hassu ja fiksu. Pelaa mummin kanssa Scrableä ja voittaa koko pelin!

Jokapäiväinen vitsailu ja sanaleikit tokaluokkalaisen kanssa pitävät tunnelman kepeänä. – Saanks pelata? – Joo, läksyjen jälkeen. – Juhuu! (Kaikkihan tietävät ettei perjantaisin tule läksyjä.)

Onnea ovat lasten onnistumiset, osaaminen ja oppimisen ilo. Olen niin iloinen ja ylpeä lapsen puolesta, kun R innostuu kuorosoolosta, uusista kertolaskuista tai kertoo käsityötunnin ompelutehtävästä.

Muun perheen kuunteleminen saa hyvälle tuulelle, kun nonsense-huumori kukoistaa aamiaispöydässä.

Tättähäärän touhujen seuraaminen huvittaa. Ja pakko on seuratakin tai on tacomausteet sohvalla, polttopuut sängyssä, vispilä vessanpöntössä ja naamarasvat R:n kengässä. Nyt on kaukosäädin totaalisen hukassa, ja tarvitaan kaikki mukaan suuretsintään.

Pikkuisen ilonamme aamuinen hyväntuulisuus antaa energiaa. Kuuluu riemukas ”pöö!” kun isosisarukset kömpivät viereen. Mainio tapa herätä. Myös isän (issiii!) tai äidin (äittii!) saapuminen paikalle tuottaa joka kerta iloisen kiljahduksen ja lämpimän rutistuksen.

Onnea on koko perhe yhdessä kotona, leikeissä, ruokapöydässä, mäenlaskussa. Pojan ja isän lennokkikisa, iltalukuhetki, kotidisco ja tyttöjen  muskarileikit. Tanssijoita ja laulajia nämä ovat. Vaan mikseivät olisi, olenhan minäkin.

Isosisko sanoo pikkusiskolle legoleikkien lomassa: ”Kuule tiäksää, sä oot kaikista ihanin!” Ja jatkaa laulaen: ”Sä oot oot söpö-pö-pö…” Isovelikin hakeutuu seuraan: ”Antakaa söpölit iso hali!”

Illalla R pyytää, äiti tuu laulaan mullekin. Minä laulan, useimminen viimeiseksi vielä saamötaimin, se käy ympäri vuoden.

Summertime,
And the livin’ is easy
Fish are jumpin’
And the cotton is high

Your daddy’s rich
And your mamma’s good lookin’
So hush little baby
Don’t you cry

One of these mornings
You’re going to rise up singing
Then you’ll spread your wings
And you’ll take to the sky

But till that morning
There’s a’nothing can harm you
With daddy and mamma standing by

Ja sitten vielä suomeksikin (oma käännös ja sovitus)

Kesäyö,
Ja kaikki on hyvin
Kalat hyppii
Ja luonto kukoistaa

Sun isäs on rikas
Ja sun äiti on nätti
Siis hyss pieni kulta
Nuku nyt vaan

Aamulla kerran
nouset vuoteestas laulaen
Levität siipes
Ja lähdet lentohon

Vaan siihen aamuun
asti kaikki on hyvin
Kun isä ja äiti vierelläs on