Ei mitään päällepantavaa 

Piti oikein istua alas ja kirjoittaa, mutta kun tuoli on varattu.

Kasa piti siirtää pois sohvalta, johon se oli päätynyt S:n vaatekaapista. Sinne jäi vain kahdet (samanlaiset) leggingsit, yhdet sukat, kaksi paitaa ja kaikki pikkuhousut, koska ne eivät aiheuttaneet ongelmaa. Joka aamu, joka ilta ja ehkä pari kertaa päivänkin aikana. Kun ei käy. On väärän värinen, väärän pituinen, väärällä kuvalla, tyhmä, liian paksu, TYHMÄ!!

Kuulemma kaikki nauraa, jos menee tarhaan vääränvärisissä sukissa tai hame ja paita eivät sovi yhteen.

Oikeasti ne nauroivat tai ainakin vähän ihmettelivät kun sinne mentiin pelkissä pikkareissa. Mutta joka-aamuinen vihanpito vaatteiden takia jatkui aina vaan, joten otettiin ne pois.

Jännä juttu että tuossa lattialla ja tuolilla, siis ihan saatavilla, mekot ja paidat ovat pois ja ulottumattomissa. Siihen liittyvää vihaa ja surua oli käsitelty myös päiväkodissa, kun keskustelun aiheena oli sopivasti erilaiset tunteet. Nelivuotiaat tuntevat niin paljon ja täysillä.

Huomenna on juhlat. Pohdin  pukeutumisstrategiaa. Sovimmeko mekosta yhdessä vai laitanko kaappiin jonkun sopivan? Ehkä ensin keskustelemme millainen olisi sopiva ja kiva. Sitten koitamme etsiä sellaiset meille molemmille.

Lukuhaaste: aikaa on

”Parasta olis jos otettais maitoa ja Domino-keksejä ja otettais kirja ja mentäis ulos aurinkoon lukemaan.”

I on oppinut lukemaan ja löytänyt kirjaston. Voinko mennä koulun jälkeen? Siellä on kivaa, lukea kirjoja ja lainata kirjoja.

Sain syntymäpäivälahjaksi häneltä tämän:


I kävi sen kirjastosta lainaamassa. Ei ollut kysynyt apua vaan valitsi takakannen tekstin perusteella. ”Mutta miks tällä on tällainen nimi?” Lupasin selvittää ja kertoa. Kirja sopii varmasti useampaankin lukuhaaasteen kohtaan.

I on lukutoukka ja lukuperhonen, tullut mummiinsa. Minä olen vain wannabe-lukija, kun halua olisi muttei tahtoa. Muuta puuhaa on niin paljon, tai rehellisesti sanoen some syö ajan. Toki sielläkin oppii uutta, viihtyy ja ajattelu avartuu, mutta rauhallisempi olo olisi, jos tarttuisi kirjaan kännyn sijaan.

Lukuhaasteesta ajattelin apua ongelmaan, mutta toistaiseksi olen saanut lähinnä koottua kirjoja, jotka aion lukea. Moni niistä on aloitettu tai jopa melkein luettu, mutta enimmäkseen on vain hyviä aikomuksia. Ja tietenkin ahdistusta siitä, että pitäisi.

”Minulla on sängyn vieressä aina pino tiettyjä kirjoja, jotka aion lukea. Otan niitä mukaan matkoillekin. Jotkut kirjoistani ansaitsisivat bonuspisteitä lentokilometrien perusteella, koska ne ovat matkustaneet niin paljon. Lentomatka toisensa jälkeen pakkaan ne mukaan hyvin aikomuksin, mutta päädyn lukemaan jotain ihan muuta.”

Näin kirjoittaa Will Schwalbe, joka on sentään oikea harrastaja ja kirja-alan ammattilainen. Hänen kirjansa Elämän mittainen lukupiiri on minulla nyt yli puolenvälin. Aloitin lukemisen toissapäivänä. Haluaisin lukea sen nyt heti loppuun, mutta myös kirjoittaa samoin kuin hän ja samoista asioista – näistä ajatuksista joita päässäni on. Kun syön mustikkakiisseliä. Kun silitän tyttöni tukkaa. Kun katson puhelimen yhteystietolistaa. Kun itku kuristaa kurkkua. Kun yhtäkkiä tulee mieleen, että kohta voi olla liian myöhäistä. Mikä? Ei muuta kuin juuri sen kirjan lukeminen ja näiden ajatusten kirjoittaminen.

Lukuhaaste: kirjassa joku kuolee

Lukuhaasteen 44. kirjassa joku kuolee tai on oikeastaan jo kuollut, kirja alkaa ikäiseni naisen äidin hautajaisista. Suru sekoittuu elämänjanoon.

”Poikieni isien lisäksi paikalla on vain yksi mielenkiintoinen mies, tuntematon mies. Olen pyörtyä kauhusta ja kuumuudesta, mutta puoleensavetävän miehen minä haistan heti, kun sellaisen kohtaan. Kyse täytyy olla eloonjäämisvaistosta. Mitähän protokolla sanoo miehen iskemisestä hautajaisissa. Saa nähdä tuleeko hän esittämään surunvalittelunsa. Luultavasti ei. Pelkuri.”

Espanjalaisen Milena Busquetsin kuvaus äidin menettämisestä koskettaa. Äidin kertomassa tarinassa viisaat keksivät, että kaikkiin tilanteisiin pätee yksi lause ja se on: ”Tämäkin menee ohi.” Mutta: ”Nyt tiedän ettei se ole totta. Elän ilman sinua aina siihen asti kun kuolen.” 

Muilta osin kansiteksteissä luvattu hurmaava ja juovuttava tarina ei minuun oikein uppoa. Liikaa miehiä, joiden nimissä menen sekaisin. Vaatetusta ja ulkonäköä kuvailevia kappaleita siedin vain, kun tulkitsin ne itseironisiksi.

”Pep ja Hugo valmistavat illallista. He ovat pukeutuneet kesäiltaa varten. Pep puhtaisiin farkkuihin ja täydellisesti haalistuneeseen vanhaan t-paitaan ja Hugo hohtavan valkoiseen paitaan, jonka hihat on kääritty.”

Ilmeisesti kirjailija on kuitenkin myös muotibloggaaja.

Tämänkin kirjan luin jo kesällä ja nyt myöhemmin sitä selaillessani huomaan siellä täällä tekstissä mielenkiintoisia huomioita ja kuvauksia tunnetiloista, maisemista ja paikoista, mutta tarinaan tai päähenkilöön en ihastunut saati samaistunut.

Lukuhaaste: Earl Grayta Andalusiassa

Tämän kirjan valitsin otsikon perusteella: On ilo juoda teetä kanssasi. Espanjalaisen Mamen Sánnchesin kirja ilahdutti monella tavalla. Tee on aina hyvästä, kuvaus Granadan mustalaisperheestä ja flamencosta oli viehättävää ja todentuntuista, tarina ja dialogi olivat hauskoja, kuten myös kertoja, joka koukkaa niin menneisiin ja kuin tuleviinkin tapahtumiin:

”Osasipa kohtalo valita huonon hetken tutustuttaa Soleá Abad Heredia tulevaan anoppiinsa Moira Craftsmaniin. Ehkä juuri siksi kesti vuosikausia murtaa heidän välilleen levittäytynyt napajäätikkö, vaikka Atticus rukka teki kaikkeensa sulattaakseen navat ja lähentääkseen vastakohtaisten naisten mantereita toisiinsa. He olivat sotajalalla ensi hetkestä alkaen siihen siunattuun päivään saakka, kun kaksoset syntyivät maailmaan…”

Ainakaan ei tarvinnut jännittää, miten rakkaustarinassa käy. Häitä juhlitaan jopa kahdesti, joten tämä kirja saa olla numero 17, kirja jossa juhlitaan.


 

Lukuhaaste: yli 500 sivua

Tähän yli 500-sivuiseen teokseen eli kirjaan numero 25 vuoden 2016 lukuhaaste minun osaltani oikeastaan tyssäsikin – jo helmikuussa. Jussi Valtosen teos He eivät tiedä mitä tekevät oli erittäin kiinnostava, mutta ei alkuun niin mukaansatempaava, että olisin lukenut kovin ahkerasti. Yleensä tartuin siihen iltaisin ennen nukkumaan menoa ja ehdin lukea kymmenen minuuttia tai vartin. Välipaloina luin muitakin kirjoja, mutta niitäkään ei tullut kirjattua haasteeseen. Nyt päätin kuitenkin ottaa loppukirin ja kirjata lukemani kirjat ja yrittää ainakin puoliväliin 50 kirjan haasteessa.

”iAm-hahmoissa he eläisivät ikuisesti, ihmisten kokemuksissa, nuoret selittivät. 
− Mä haluan että mun elämällä on joku merkitys, yksi nuorista sanoi. 
− En mä tajua miksi mä tyytyisin vähempään, toinen sanoi. − Kuin että mut valitaan kaikkien niiden tuhansien joukosta.”

Valtosen tarina oli minusta jännittävä ja pidin sitä suorastaan scifinä. Tämä oli ensimmäinen yritys kiinnostua lajista. Oikeaa scifiä harrastava kaverini kyllä arvioi kirjan alkeelliseksi kokoelmaksi itsestäänselvyyksiä. Viimeiset 150 sivua luin lopulta yhdeltä istumalta. Tosin enää en muista miten tarina päättyi ja kuka lopulta kuoli tai tappoi, jos kukaan, mutta se ei kai ole tärkeääkään. Vaikuttavampaa oli moninaisten inhimillisten teemojen tarkkanäköinen käsittely. Kirjan nimi todellakin kuvaa ihmisten oletuksia, sanomisia, tekemisiä ja tekemättä jättämisiä, syitä ja seurauksia.

”Alina puristi silmänsä kiinni, avasi ne taas ja tuijotti asfalttia edessään. Oliko mahdollista, että tämä oli totta? Isän ja pojan ainoa tilaisuus − ja että hän oli sabotoinut sen?
Tuntui mahdottomalta uskoa, että olisi mieltänyt koko tapahtuman näin väärin. Mutta kuuma, sykerölle kietoutuva kerä rinnassa kertoi, että juuri niin oli käynyt.”