Talvivalkosipulia

Talvi tuli taas myöhässä, joten hyvin ehdin istuttaa sipulit marraskuussa.

Tässä on kuvina viime satokausi. Ensi kesäksi odotan isompaa satoa, sillä kasvatin vähän viljelyalaa, aion lannoittaa kunnolla ja leikata kukinnot kun on sen aika.

Tilasin Hyötykasviyhdistykseltä siemeneksi Aleksandraa ja Kodaveria.

Tässä vaiheessa vielä oli selvää, mitä missäkin kasvaa. Sadonkorjuuvaiheessa meni sipulit iloisesti sekaisin, joten tämän syksyn kylvöissä on myös molempia. En osannut uusien kynsien ulkonäöstä tunnistaa sipulilaatua, saati sitten ruuan mausta.

  

Kylvöksen peittelin lehdillä. Jonkin verran huolestutti, että kynnet eivät joko juurru ennen kuin jäätyvät tai alkavat itää ja kasvaa jo ennen joulua. Kasvu meni kuitenkin hyvin.


Lannoitteeksi sitä itseään sekä ruohokatetta myöhemmin kesällä, sitten kun ruoho vihdoin alkoi kasvaa kolean alun jälkeen.

Kesäkuuun lopussa valkosipulit näyttivät tältä.


Heinäkuussa ihastuttivat mutkalle menevät varret. Niistä kuulemma erottaa talvivalkosipulin kevätkaveristaan.

  

Sadonkorjuun aika lähestyy, kun varret alkavat ruskistua – siis tuleentuvat 


En raaskinut leikata kukintoja, joten sipulit jäivät ainakin yhtä kynttä vajaiksi. Kylvin marraskuussa itusilmujakin, mutta yksikin kukinto olisi riittänyt siihen tarpeeseen. Itusilmuista saan ensi syksynä yksikyntisiä joko syötäväksi tai edelleen kasvatettavaksi.

  

Sato oli noin nelinkertainen verrattuna istutettuihin kynsiin. Ihan vaikuttaisi olevan riittävä määrä kotitarpeiksi.


Varsinaisen virheen tein sipulit nostettuani: leikkasin varret ennen kuivatusta. Siksipä huolissani tilasin pari uutta istukassipulia. Vaikuttaisi kuitenkin siltä, että nämä hyvin elokuun auringossa kuivuneet tyngätkin säilyvät talven yli kunnes joutuvat syödyiksi. Maukkaita ovat!

Kotimatkalla

Suuntaamme Las Vegasista pariksi viimeiseksi päiväksi takaisin Carmeliin, sillä Yosemiten ylittävä vuoristotie on suljettu. Loppujen lopuksi road tripimme näytti siis tältä, aika paljon samoja teitä ja ajoa yhteensä 1800 mailia eli 2900 km. 

  
Tarkoitus on viettää leppoisa päivä ulkoillen, mutta yö kuluukin vessassa ja seuraava päivä sängyssä. Ei ehkä ollut hyvä idea etsiä ”autenttista” sapuskaa purilaispaikasta, joka on voittanut piirikunnan parhaan palkinnon monta kertaa, mutta viimeksi vuonna 2006. Rasvanhajukin tuntui olevan paikallaan since 1992. Tokenin kuitenkin sen verran, että jaloittelimme vähän ja viimeinen yö nukuttiinkin hyvin ja pitkään. Lentoyö jäikin sitten vähän vähemmille unille.

 

Leaving Las Vegas. Yllättävän usein havahduin Stripin ulkopuolella siihen, että kaupungissa on joka suuntaan aika hienot vuoristomaisemat.

  

Lakimiespalveluja tarjosi joka toinen mainostaulu. Aina kannattaa haastaa oikeuteen sattui mitä tahansa.

  

Panttilainaamoja oli tietenkin myös paljon ja bail bond -takaustoimistoja.

  

Mojaven auringonpaiste otetaan talteen.

  

Näkymiä ainakin toista sataa kilometriä eteenpäin.

  

Vesi on ainakin joskus syönyt karujen kukkuloiden rinteitä. Tälläkin etapilla satoi rajusti puolentoista tunnin matkan ajan.

  

Sitten alkoi yhtäkkiä appelsiini-, satsuma-, omena- ja pähkinäviljelmät.

    

Takaisin Tyynenmeren rannalla.

    

Viimeinen auringonlasku hotellin parvekkeelta.

  

Paluumatkalla San Franciscoon huomaamme sateiden vaikutuksen: on yhtä aikaa syksy ja kevät. Tienpientareet kukkivat, kukkulat vihertävät, vaahterat ja monet muut puut hehkuvat punaisina ja keltaisina, ja menomatkan ruskeanharmaista pusikoista pilkistää kirkkaan vaaleanvihreää.

  
  

Ihan viimeinen auringonlasku ja San Fransiscoa yläilmoista.

  
    
   

PS. Kotitiellä taivasta eivät koristaneet suurkaupungin valot tai kasinoiden säihke vaan revontulet. 

Las Vegas 

 

Puhelimen kamera tietää, missä ollaan kuljettu.

  

Luxorin valonheitin näkyy avaruuteen asti.

  

Söimme kahdesti legendaarisessa Peppermillissä, joka on tarjoillut hyvää ruokaa isoina annoksina Las Vegasin mittapuulla jo iäisyyden.

  

Jälkiruoka-annos oli ehkä tarkoitettu jaettavaksi koko seurueen kesken.

  

Discoilemassa. Paikallinen kaverimme onneksi tuntee kaikki, joten pääsimme tyylikkäästi jonon ohi. Istumapaikka olisi irronnut sijoittamalla pari tuhatta dollaria juomiin.

  
    
  

Avoauto oli erinomainen menopeli Stripin ihmettelyyn.

  

Bellagion suihkulähdeshow oli kieltämättä ihastuttava.

    

Harrastimme myös uhkapeliä, mutta toki vain laitonta sellaista. Kaverilla on craps-pöytä, ja harjoittelimme hauskaa noppapeliä. Kakkossijalla voitin perheen rahat takaisin.

   

 

Kaverimme on töissä pelitarvikkeita myyvässä firmassa.

  

Käytettyjä korttipakkoja ja räjäytettyjen kasinoiden perustuksista kaivettuja pelimerkkejä.

  

Käytettyjä pelimerkkejä koko varasto täynnä.

  
 
   

Caesar osoittaa parkkihallin suuntaan. Muuten eksyminen kasinoille on koitettu tehdä mahdollisimman helpoksi.

    

Ostoskeskuksen taivaskatto oli hieno, erikoisen todellisen epätodellinen efekti.

  

Vähän vanhempaa ja vaatimattomampaa mainosta. Pääsääntöisesti viihdekeskusten pitää uusiutua säännöllisesti houkutellakseen turisteja.

  

Viimeisen illan vietimme New Yorkissa.

  

Sema Show 

Maailman suurin autoalan messutapahtuma: kaikkea mahdollista muttereista moottoreihin ja enemmän.

 

Halli toisensa jälkeen autoja, osia, tarvikkeita ja aika paljon kaikkea tarpeetontakin…

   
 

Jonottamalla sai vaikka paidan haluammaaln painatuksella, nimmarin yhdeltä jos toiseltakin kuuluisuudelta…

 

…tai kyydin kilpurissa, drifting-autossa tai vielä hurjemmassa näytösajossa.

  

Tämä maalaustaidenäyte oli pöytä, jolla saa ajella!

Iltabileissä soi rock ja moottorit. 

  

 

Show oli paitsi uutuuksien ja muun tuotevalikoiman esittelyä jälleenmyyjille myös käsityö- ja harrastusmessut. On monta tapaa koristella – tai rakennella – auto: 

 

Tulosta se. Tämä yksilö on noin 70% 3D-printti. Tavoite on 95%, mutta vielä esim. lasi on kannattavampaa tehdä perunteisellä tavalla. Auton design on joukkoistettu avoimen suunnittelukilpailun kautta.

  

Suosittuja olivat vanhat romut, joihin on vaihdettu uusi tehokas, esim. rekan, moottori. Myös uusia autoja oli teipattu ruosteläjien näköiseksi.

  

Swarowski-kristalleilla päällystetty auto kiiltää varmasti! Tähän projektiin oli kulunut toistaiseksi 500 tuntia käsityötä.

  

Aina voi maalata kaiken pinkiksi.

  

Tai laittaa tavaratilaan akvaariolla varustetut poppivehkeet.

  

Stereot pyörillä.

  

Joku on hitsannut vähän putkia. Kuskin ja kavereiden Mad Max -look täydensi kokonaisuuden.

  

Tällä pärjää kiihdytyskisoissa.

  

Kristallit voi laittaa myös vain moottorin koristeeksi.

  

Kun rakentaa alusta asti itse, saa sellaisen josta tykkää.

  

Miksi laittaa tarroja, kun lasit voi koristella hiekkapuhaltamalla?

  

Tämä kaveri tykkäsi pienenä rakennella Lego Mechanicseilla.

  

Hauskaa muuten vaan!

  

Joku panostaa sistukseen…

  

…toinen moottoreihin ja ahtimiin…

  

…ja kolmas valoihin.

  

Ja jos ei mitään muuta keksi, voi autolle laittaa ripset ja timanttitarroja!

 

Autiomaassa

Jatkamme matkaa Sierra Nevadasta Las Vegasiin. 

  

Lähiseutujen suurin ja ainoa järvi kartalla.

  

Todellisuudessa Isabella-järvi on noin viidesosan entisestä. Keskellä näkyy aikoinaan järven tekovaiheessa jääneitä kuolleita puunrunkoja

  

Järvinäkymä Sierra Wayltä.

    

Suojeltu joosuapuu on Nevadan harvoja alkuperäisiä kasveja.

  

Aurinkosähköä.

  

Poikkesimme Calicon aavekaupunkiin, jossa oli näin sesongin ulkopuolella yhtä tyhjää kuin sata vuotta sitten, kun hopea ja malmi ehtyivät kaivoksista. 

Löysimme kuitenkin R:lle tärkeän tuliaisen: Amerikan intiaanien unisiepparin, joka estää varsinkin pahat unet.     

Etsi kuvasta aavehevonen.

  

Vielä matkalla koemme ennenkuulumatonta: sadekuuroja Mojaven autiomaassa.   
 

Jättiläispuita etsimässä 

Jättiläispunapuumetsät ovat väärässä suunnassa, ja meitä varoitettiin lumesta ja vaarallisista kaatuvista puista, mutta päätimme silti mennä katsomaan. Varsinainen matkailukohde, Trail of a 100 Giants, on suljettu kevääseen asti, mutta meidät neuvottiin toiseen paikkaan lähistöllä. Siis varsin epävarman ja epämääräisen, noin tunnin ajomatkan päässä. Ei voitu enää perua, kun meitä varten dinerin emäntä jopa soitti miniälleen, joka on vastuussa puistojen tienpidosta. 

 
    

Tie seuraa Kern-joen mutkia. Vesi on ollut vähissä monta vuotta, mutta kyllä sitä vielä joeksi voi sanoa.

   

  

  

Lämpötila laski ylhäällä lähelle nollaa, mutta tie ei onneksi ollut liukas.

  

   
    
 Maisemat olivat upeat ja M tykkäsi ajaa. Usko meinasi kuitenkin loppua moneen kertaan, ja tuskin olisimme menneet perille asti ellei vastaan ajanut nuori mies olisi neuvonut seuraamaan hänen jälkiään lumessa. Ei kyllä suositellut kääntymään pikkutielle ilman nelivetoa, mutta käännyttiin silti ja toivottiin parasta, sillä kääntyminen ja peruuttaminen oli mahdotonta. Eikä me kävellenkään sitä tietä oltaisi päästy ilman kumisaappaita.  

Luvattomilla teillä vuokra-autolla… Pitää se pestä ennen palauttamista.

  

   
Metsässä tapasimme vihdoin jättiläispunapuita. Onneksi ne eivät ole karkuun menevää sorttia. Ovat olleet paikallaan 1000-2000 vuotta. Osa on jopa 100 metriä korkeita ja tyvi halkaisijaltaan yli 10 metriä, mutta aika hyvin ne olivat piilossa muiden puiden seassa.   

   
Kovin pitkäksi aikaa emme jääneet ihmettelemään, sillä puista tippuva lumi ja vesi kasteli tehokkaasti ja kengätkin oli märät. Hämmästyttäviä nämä massaltaan maailman suurimmat puut kuitenkin ovat ja jännittävän retken arvoisia. 

Coastal Highway

Avo-Camaro vuokrattiin oikeastaan ihan vain rannan ykköstiellä cruisailua varten, mutta maanantaina jouduimme sateen – ja kivivyöryvaaran – takia ajamaan katto päällä. Mutkainen tie, hiekkarannat ja jylhät jyrkänteet olivat joka tapauksessa hienoja.

   
  

 

Lunta täällä? Aura-autot ajavat edestakaisin ja tuuppaavat tielle pudonneet kivet syrjään.

 
  

Kuvasta ehkä juuri ja juuri erottuu vaalea talo jyrkänteen reunalla suuren puun alla.

  

Näitä kavereita olisi mielellään seurannut pitempäänkin, mutta norsuhylkeet eli merinorsut saivat jäädä rauhassa röhnöttämään, pulikoimaan ja selvittelemään välejään, kun kiirehdimme sateesta takaisin autolle.

 

Ja ehdimmehän me kuitenkin käväistä sunnuntaina aurinkoisella aamuajelulla rantatietä jonkin matkaa Pebble Beachille ja Carmeliin.

   
    
    
    

Carmel by the Sea tarjoaisi kivoja vaihtoehtoja lomamökin paikaksi, rannalla tai vähän kauempana.

    
 

Käännymme itään ja jatkamme ajoa sisämaahan.    

    
   
Maisemat loppuvat kun aurinko laskee. Vasemmalla kuulemma jatkuisi manteli- ja pistaasipuurivistöt silmänkantamattomiin kohti pohjoista.  

Osaavat muuten laittaa tiehen heijastimet, mikseivät ihmisiin?

 

Sitten alkaa taas tulla vuoria. Ajamme hiljaksiin mutkatietä, eikä meillä ole aavistustakaan mitä on pimeässä reunan yli. Onneksi ajamme nyt vuoren puolella, mutta on täälläkin vaarana törmätä kiviin. Takanamme tulee pari poliisiautoa, jotka päästämme ohi. Sitten koitamme pysyä perässä kun paikalliset kaahaavat rinteitä alas ja ylös. Edellä ajavien valoissa näkee sentään vähän pitemmälle. 

  
Vihdoin pääsemme Kernvilleen, mutta pimeä on kyläkin. Löydämme majapaikan ja paikallisen panimoravintolan. Syömme hyvin ja menemme nukkumaan.