Tytär kuin äitinsä

Tyttären tarhakuva: kuin peilin katsoisi. Mun ihana! Mun kauhea taistelupari. Ajattelin, että otamme yhteen sen takia, koska olemme niin samanlaisia. Monessa asiassa varmaan olemmekin, mutta äskettäin opin jotain uutta.

Oletin että hän on myös esiintyjä. Minähän esiinnyn mieluummin kuin hyvin. Pidän puheen, laulan tai tanssin kun joku pyytää… ja ehkä vaikkei kukaan pyytäisikään. Muistan jo pikkutyttönä laulaneeni jotain maakuntalaulua satapäisen yleisön edessä. Jännitys kuuluu asiaan, ja jokaisen esiintymisen jälkeen tarvitaan kunnon debriefing ja vakuuttuminen siitä, että ihan hyvin se meni.

Oletin siis, että myös I nauttii esiintymisestä. Perhepiirissä hän kyllä saattaa laulaa, tanssia ja varsinkin esittää akrobaattisia temppuja, mutta vieraassa seurassa ja muiden lasten keskellä se ei olekaan kivaa. Tyttöön iskee ujous, johon minä olen reagoinut vähättelemällä ja ihmettelemällä, mitä se noin mun paidanhelmaan takertuu. Älä nyt esitä, mene muiden mukaan vaan.

Tarhan viikkokirjeessä kerrottiin show-buumista: tytöt esiintyvät vuorotellen toisilleen laulaen ja tanssien. Esiintymisvuoroista ihan tapellaan. Innoissani kysyin I:ltä, mitä hän esitti. Miten niin et mitään? Mikset halua? En ymmärtänyt.

Tarhan vasukeskustelussa selvisi, että I onkin aamupiirillä ja muissa vastaavissa tilanteissa hiljainen ja syrjäänvetäytyvä, harkitseva ja hitaasti lämpiävä. Ei ensimmäisenä viittaamassa minä, minä! Sovimme, että kehittymistarpeena on itseilmaisun vahvistaminen. Ammattilaisilla onkin monia hienoja tapoja lisätä rohkeutta osallistumiseen. Minun taas pitää muistaa, että lapsellani on erilainen kokemus oman mielipiteensä tai tietonsa julkituomisesta ja esiintymisestä, eikä painostaa häntä siihen.

Ehkä olemme ekstrovertti ja introvertti? Missä tapauksessa pikkusisko S varmaankin on ekstrovertti: erittäin kiinnostunut uusista ihmisistä ja paikoista ja mielellään huomion keskipisteenä. Pojan piirteitä en olekaan itseeni peilannut, onhan hän luonnollisesti aivan kuin isänsä. Varmasti väärä olettamus sekin.

Omat lapset eivät siis ehkä olekaan sellaisia ihmisiä kuin heidän olettaa olevan. Mitenhän tämän tiedon osaisi hyödyntää perheen vuorovaikutuksessa ja erilaisissa kasvatuspyrkimyksissä?

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Google+ photo

Olet kommentoimassa Google+ -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s