Tytär kuin äitinsä

Tyttären tarhakuva: kuin peilin katsoisi. Mun ihana! Mun kauhea taistelupari. Ajattelin, että otamme yhteen sen takia, koska olemme niin samanlaisia. Monessa asiassa varmaan olemmekin, mutta äskettäin opin jotain uutta.

Oletin että hän on myös esiintyjä. Minähän esiinnyn mieluummin kuin hyvin. Pidän puheen, laulan tai tanssin kun joku pyytää… ja ehkä vaikkei kukaan pyytäisikään. Muistan jo pikkutyttönä laulaneeni jotain maakuntalaulua satapäisen yleisön edessä. Jännitys kuuluu asiaan, ja jokaisen esiintymisen jälkeen tarvitaan kunnon debriefing ja vakuuttuminen siitä, että ihan hyvin se meni.

Oletin siis, että myös I nauttii esiintymisestä. Perhepiirissä hän kyllä saattaa laulaa, tanssia ja varsinkin esittää akrobaattisia temppuja, mutta vieraassa seurassa ja muiden lasten keskellä se ei olekaan kivaa. Tyttöön iskee ujous, johon minä olen reagoinut vähättelemällä ja ihmettelemällä, mitä se noin mun paidanhelmaan takertuu. Älä nyt esitä, mene muiden mukaan vaan.

Tarhan viikkokirjeessä kerrottiin show-buumista: tytöt esiintyvät vuorotellen toisilleen laulaen ja tanssien. Esiintymisvuoroista ihan tapellaan. Innoissani kysyin I:ltä, mitä hän esitti. Miten niin et mitään? Mikset halua? En ymmärtänyt.

Tarhan vasukeskustelussa selvisi, että I onkin aamupiirillä ja muissa vastaavissa tilanteissa hiljainen ja syrjäänvetäytyvä, harkitseva ja hitaasti lämpiävä. Ei ensimmäisenä viittaamassa minä, minä! Sovimme, että kehittymistarpeena on itseilmaisun vahvistaminen. Ammattilaisilla onkin monia hienoja tapoja lisätä rohkeutta osallistumiseen. Minun taas pitää muistaa, että lapsellani on erilainen kokemus oman mielipiteensä tai tietonsa julkituomisesta ja esiintymisestä, eikä painostaa häntä siihen.

Ehkä olemme ekstrovertti ja introvertti? Missä tapauksessa pikkusisko S varmaankin on ekstrovertti: erittäin kiinnostunut uusista ihmisistä ja paikoista ja mielellään huomion keskipisteenä. Pojan piirteitä en olekaan itseeni peilannut, onhan hän luonnollisesti aivan kuin isänsä. Varmasti väärä olettamus sekin.

Omat lapset eivät siis ehkä olekaan sellaisia ihmisiä kuin heidän olettaa olevan. Mitenhän tämän tiedon osaisi hyödyntää perheen vuorovaikutuksessa ja erilaisissa kasvatuspyrkimyksissä?

Puutarhapäiväkirja: ruusuja ja risuja

Löysin blogiluonnoksen viime kesältä:

Kurtturuusu on oikeastaan ihan sievä. Juhannusruusu kasvaa hernepensasaidassa ja kukkii naapurille, joten siirrän sen parempaan paikkaan omien silmien alle. Koristeomenapuun alta löytyi myös punalehtiruusu Rosa glauca, joka myös voisi löytää paremman paikan kasvaa ja kukoistaa. Jospa siitä leikkaisi sellaista rungollista puuta. Ja kaveriksi alppiruusua, voi kuinka nätti! Nämä löydöt auttavat paljon ”puutarha pikkurahalla” -projektiani. Muutenkin vanhan säilyttäminen on minusta mielekkäämpää kuin uusien trendikasvien ostaminen, varsinkin kun niiden hengissä selviytymiseen on huonommat mahdollisuudet.

…valitettavasti vasta kevätpuuhia seuraavana päivänä. Ahkeroin oksasaksien kanssa, leikkasin kurtturuusua, omenapuita, hernepensasta ja sen harmillisen piikkikasan hernepensaan välissä! No onneksi juhannusruusu selviää. Sen jämät on nyt helppo siirtää sopivampaan paikkaan. Kukkii raukka seuraavana kesänä.

Harmittaa kuitenkin moinen hutkiminen ennen tutkimista. Tapaus todistaa muistiinpanojen ja niiden kertaamisen tärkeyden. Viime kesän puutarhapäiväkirjat ovat vielä enimmäkseen kuvina kameran rullassa. En jostani syystä ehtinyt kirjoittaa tapahtumia ylös. Muistan kuitenkin, että kaikenlaista tuli istuteltua. Täytyy tarkistaa mitä, ennen kuin käy kaivamaan niitä ylös.