Kuntovuosi 2014: Terveisiä uimakoulusta!

Olen aina sanonut, että vesi ei oikein ole minun elementtini. Vaikka snorklailu Intian valtameressä silloin kerran olikin hienoa, yleensä kokemus on ollut kylmää vettä, vettä suussa ja nenässä, päänsärkyä kloorista, kutinaa levästä.

I:n uimakouluilmoittautumisesta poikkesin selaamaan muuta uimahallin tarjontaa: aikuisten kroolitekniikkakoulu, yksi paikka vielä vapaana. Sinne!

Aluksi opettaja kysyi, onko joku porukasta mukana triahtlon-aikeissa. Oliko se haaste? Siispä joo, mä kans!

Ensimmäisellä kerralla polskuttelimme peput pinnalla, henkeä haukkoen ja vettä yskien. Toisella kerralla oli jo sulavampaa liikettä. En edes olisi malttanut lähteä altaasta. Vielä yhden kerran olisin voinut kokeilla! Tämä on sitä oppimisen iloa. Uiminen on kivaa kun sen osaa.

Tanssijataustasta on ollut oppimisessa paljon hyötyä. Ensinnäkin kehon tuntemus: Ymmärrän, missä lantion tai olkapään pitäisi olla (vaikkei se todellakaan vielä ole!), vartalon kierto tulee vaivatta ja käsivarsien, jalkojen ja pään koordinointi on ainakin periaatteessa helppoa. Lajista riippumatta vartalonhallinnan säännöt ovat samat, lantio eteen, vatsa tiukaksi, hartiat rentoina jne. Toiseksi rytmi: kuusi potkua ja hengitys, selvä homma. Yy-kaa-koo-nee-vii-kuu-aaaah! Tosin vedin heti tempoon 170 iskua minuutissa vaikka 60 olisi ollut sopivampi.

Kuntovuoden tavoitteista on siis kuitattu juoksu- ja kohta uimataitokin. Kilometrikisaan olen polkenut 25 päivänä yhteensä 573 km, ja pari työmatkapäivää olisi vielä aikaa osallistua. Tonnia en kyllä saa täyteen ennen talvea… Yhtään leukaa en vieläkään ole vetänyt, mutta punnerruskunto sentään on edelleen kohtuullinen, kymmenen noin äkkiseltään, 3×15 jos oikein asiakseen ottaa.

Kyllä se vain niin on, että urheiluun voi jäädä koukkuun. Uimahalliltakin olisi tehnyt mieli juosta kotiin (vaikka oikeasti en vielä pysty edes kävelemään kunnolla). Mitähän vielä loppuvuodelle keksisi? Jos tulee lunta, niin opettelen luisteluhiihdon. Jos jäätä niin piruetin?

Maratoonarin kuntovuosi

IMG_6069

Juoksin puolimaratonin. Nyt lepäilen sosiaalisen median äärellä, kehun itseäni, venyttelen ja opettelen taas kävelemään. Tiedonhankinnassa oli vuorossa palautuminen: juon, syön ja kävelen, viikon päästä voi aloittaa varovasti lenkkeilyn… vai olisiko kausi nyt tässä?

Valmistautuminen alkoi jälleen pari viikkoa ennen tapahtumaa: joitakin juoksulenkkejä 5-10 km, yksi 16 km viikkoa ennen tapahtumaa, työmatkapyöräilyä noin 100 km sekä edellisenä iltana vielä 3 km ”maratonvauhdilla”, siis sillä samalla kuin aina – vaikka onhan vauhtini toki noussut kesän mittaan, ei vähiten uusien kenkien ansiosta.

Koska flunssa tai muu este oli varsin todennäköinen, ilmoittauduin tapahtumaan vasta juoksupäivänä. Melko kallista, 60 e. Ilmaiseksikin olisi voinut juosta, tuosta noin kirkonkylälle ja takaisin. Mutta Tampere puolimaraton oli hyvin järjestetty, ja ainahan paikallisia seuroja kannattaa kannattaa.

Ruokatankkaus oli taas ekstrapullaa ja -banaaneja aina muistaessa sekä urheilujuomaa tapahtuma-aamuna (siis pari kolme päivää liian myöhään, sanovat). Huolissani kysyin ilmoittautuessa, onko Keskustorilla vielä bajamajoja, vai onko lähtöpissan aika jo 1,5 h ennen starttia. En kuulemma ollut ainoa kyselijä, eikä ihme, sillä hädässä ei ole juokseminen eikä citymaratonilla niin vain kipaista puskaan eikä varsinkaan porttikonkiin.

Pari vessaa oli torille järjestetty, mutta käytin huoltopisteenä mäkkäriä, jossa mukaan kannustamaan lähteneet tytöt saivat lounasta. Minun juoksiessani muu perhe viihtyi Rullassa ja Pikku kakkosen leikkipuistossa. Ihanaa, että olivat maalissa vastassa, ja järjestetty oli myös autokuljetus kotiin ja saunaan.

Matkan varrella oli monta kierrosta ja mutkaa, suorempaakin reittiä olisi voinut mennä! Mutta tulipahan 21 km täyteen. Maisemia en oikein osannut ihailla, vaikka niitä olisi ollut tarjolla niin Näsi- kuin Pyhäjärvelläkin sekä siinä välissä aurinkoisessa kaupungissakin.

Juoksun tahdittamisesta taas superkiitos The Irrationalsille, joka jaksoi vetää koko vanhan albumin lähes kolmeen kertaan. Tutusta musiikista oli hyvä laskea, missä mennään.

IMG_6072

Ilmapallon kanssa juossut 2:00:00-jänis pysyi hyvin näköpiirissä koko alkumatkan. Jossain vaiheessa sen etumatka venyi niin, että päätin vain juosta omaa juoksua ja katsoa mihin se riittää. 5 km ennen maalia otin kuitenkin jänön kiinni ja kipaisin ohi. Vaikka olihan se loppumatka aika raskasta ja tylsää. Yritin keskittyä musiikkiin tai suunnitella tulevia maratonejani, mutta ajatus ei kulkenut yhtään jalkoja paremmin. Ensimmäiseen (sic!) aikaan 1:59:07 olen tosi tyytyväinen, sadan nopeimman naisen joukossa eli hienosti mukana leader-tuloslistalla!

Niin että tästäpä onkin sitten hyvä suunnitella seuraavia tavoitteita: nopeammin vai pitemmälle? Ensi kesän tavoite on urheilla riatlonit ja puolimaratonit vähemmällä vaivalla ja ajalla, mutta sitten – tat-ta-daa! – julkaisen tavoitteen syksylle 2017… hetkonen siihenhän on vielä 3 vuotta! Luulin täyttäväni tässä kohta 38 v. mutta sama sen väliä, nelikymppisiä juhlin juoksemalla jonkun messevän citymaratonin, vaikka Barcelonassa tai San Franciscossa, New Yorkissa… Tosin kalenteri näyttää, että syyskuussa olisi tarjoalla maratoneja paikoissa kuten Boring, Oregon, Omsk, Siperia ja Logroño, Espanja.

Matkabudjetin kerääminen alkaa nyt, joten huomio kaikki sponsorit! Jokaisesta juostusta kilometristä 2 euroa maratonprojektille tekee noin 4 000 euroa, kun juoksukelejä on kolmen vuoden aikana noin 24 kk, ja keskimäärin 20 km/vko voisi kuvitella juoksevansa. Suunnitelmaa voi verrata kuluneen kesän saldoon: 3-7 harjoitusta/kk, 20-50 km/kk. (Kyllä, juuri hankin palkinnoksi Sportstracker Premiumin!) Neljällä tonnilla pääsee pääsee vähän kauemmaksi tai pitemmäksi aikaa tai paremmassa seurassa… Varaa nyt omat lahjakilometrisi! 🙂

Tässä uupuneita koipia verrytelleessä jää vielä vastausta vaille yksi kysymys: Miksi ihmeessä? Kerron kun keksin jotain pätevää.