Ei!

Tätä oli odotettu: kuopus on selvästi sanonut ensimmäisen sanansa.

Jotain äidin tapaista hän ihan varmasti sanoi jo keväällä, mutta sen jälkeen puhe on ollut painokasta huitomista, osoittelua ja muuta eleviestintää, jota säestävät ÄÄH!, brrrrmm, mmmh, e-eh, pä-pä-pä, kva-kva vävä, TÄÄÄIH jne. Tahto on tullut selväksi ja palvelu pelannut.

Muskarissa S halusi auttaa ja kantaa marakassikorin paikalleen. Kun korista sitten piti irrottaa, tuli se sana: Ei! Ei, ei ei, ei!

Onhan se ihan luonnollista, sillä mitä muuta sanaa uteliaalle, kaikkea mahdollista kokeilevalle taaperolle hoettaisiin?

Aika selkeä ilmaisu on ollut myös allo!, samalla kun viedään käsi korvalle minkä tahansa esineen kanssa. Ajattelimme jo, ettei lapsi puhu ennen kuin ostamme sille oman iiphonen.

I:n ensimmäiset sanat aikoinaan olivat ”hei hei” vilkutuksen kanssa sekä ”kato!”. Sen opetti isoveli, joka ahkerasti esitteli siskolleen ympäristöä.

R:n vauvakirjaan on ensimmäisiksi sanoiksi kirjattu ”äitä, ba(naani) korva, kello, ei mee, mummu, tutti, ei näy, ei noin (ja jatkaa just niin), kirja, pastilli”.

* * *

S:n ei! kertoo myös siitä, että konfliktien määrä alkaa lisääntyä. Joinain päivinä olemme huomanneet, että lapset kiukuttelevat vuorotellen – kuinka huomaavaista! – mutta niinä aamuina, venyy hermot  tiukalle äitikin räjähtää, kun ensimmäisen tunnin-puolitoista taistelee kolmella rintamalla porua, huutoa ja kitinää vastaan. Vanhempien lasten variaatiot ei:stä ovat nenäkäs ”no enpäs!” ja mariseva ”miks aina pitää, onks pakko?”.

Toisessa perheessä epäiltiin nelivuotisuhman alkamista, toivottavasti moista ei tule I:lle. Nimittäin monina iltoina olemme huokaisseet helpotuksesta ja hämmästyksestä, kun ainakin lähes koko päivä on yllättäen mennyt hyvällä tuulella. Koko kulunut vuosi on ollut aika rankka, mutta jospa nyt nelivuotissynttäreiden lähestyessä alkaisi kiukku laantua.

Sen sijaan, oletteko kuulleet kahdeksan/yhdeksänvuotisuhmasta? Tokaluokkalainen drama queen kiukuttelee ja haastaa, ei sentän vielä haistattele. Kaverisuhteet stressaavat, velvollisuudet väsyttävät, kaikki vaan ottaa päähän (niin kuin kolmevuotiaallakin).

Vai olisiko tässä sittenkin ensisijaisena ongelmana kolkytkuusvuotisuhma? Tuleva töihinmeno stressaa, arki ja meteli väsyttää, kaikki vaan ottaa päähän.

Malin Alfvénin ja Kristina Hofstenin Uhmakirja on tässä tilanteessa mitä mainiointa luettavaa. Tekisi mieli siteerata tässä melkein jokainen lause! Kirja tarjoaa tietoa, näkökulmia ja tukea kaikille, jotka ihmettelevät, minne ennen niin iloinen ja rauhallinen lapsi on hävinnyt, samoin kuin kaikki vakaat aikomukset olla lempeä, jämäkkä, johdonmukainen ja aina iloinen vanhempi. Tässä kuitenkin tärkein käytännön vinkki: ”On olemassa yksi asia, josta on aina apua, ja se on muiden samassa iässä olevien lasten vanhempien kanssa puhuminen.”

IMG_6713

2 kommenttia artikkelissa “Ei!

  1. Uhmakirja on ihana. Pitäisikin TAAS lainata. Nimim. Nelivuotisuhma nostaa päätään meillä…
    Ja se kyllä on totta, että uhmakokemuksesta puhuminen auttaa oikeasti ainakin itselläni. Se tunne että muillakin…antaa toivoa :D.

    • Itkupotkuraivaritilanteissa olen havainnut toimivaksi huumorin ja etäännyttämisen, olen leikkinyt, että kyse on hauskoista kotivideoista tai jonkun muun lapsesta. Mutta kun nelivuotias sillä tuulella ollessaan sanoo joka asiaan ei tätä, ei käy, en tuu, et mee ja kaikki on yhtä taistelua, niin ei siinä paljon naurata. Kirjassa päätelmä on, että ”sinun ei ole vain lupa suuttua aivan hirveästi niskoittelevalle nelivuotiaallesi, vaan sinun pitää ja tarvitsee suuttua”. Illan matsia odotellessa…

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Google+ photo

Olet kommentoimassa Google+ -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s