Unikoulu – taasko?

Olen täällä väittänyt onnistuneeni lapsen unikouluttamisessa. Pitkäkestoisia vaikutuksia muutaman yön päättäväisyydellä ei ole ollut. Emme toki heräile enää tunnin-parin välein, mutta koko yön nukkuminen olisi kyllä ihanaa.

S muutti jokin aika sitten tyttöjen huoneeseen. Voi olla että muutamana yönä hän nukkuikin hyvin aamuun asti, ei voi muistaa!

Illat eivät ole ongelma. S nukahtaa unilauluun ja silittelyyn, ihan itsekseen tai isosiskon höpöttelyyn, itkun kanssa tai ilman. Keskiyökään ei ole ongelma. Jos joku silloin herää huutamaan, hyssytellään uneen. Ongelma on aamu, aamun määrittely (lapselle). S herää joka yö puoli viiden – viiden aikaan, jolloin haen maidolle ja viekkuun loppuyöksi. Minä tietenkin olen ainoa, joka herää kutsuhuutoon. En millään ole jaksanut nousta silloin leikkimään aamua. Siinähän menisi  koko muukin päivän aikataulu ihan sekaisin. Niinpä olemme nauttineet vielä aamu-unimaidoista. Pelkään kuitenkin, että hän alkaa kaivata seuraa aina vain aikaisemmin, kolmelta, kahdelta…

S ponkaisee ylös virkeänä noin varttia vaille seitsemän. Se on hyvä aika herätä myös tulevia tarhapäiviä ajatellen. Siihen asti pitäisi olla yö, ilman palveluita. Vieroittamisestahan tässä on kyse. Yritetään sitä, kunhan on ensin toivuttu flunssasta: tyhjä, loppu.

Muuten, koko yön nukkumisen vaikutuksen saa aikaan myös menemällä itse nukkumaan viimeistään klo 21.30.

 

Sankaritarina

ainekirjoitushaaste-1

Peppi pelastajana

Kulkurilla ja Kaunottarella on neljä somaa pentua – kolme herttaista poikaa ja yksi villinlainen tyttö. Pojat ovat yhtä hyvin käyttäytyviä kuin isänsä. Ne eivät koskaan aiheuta huolta vanhemmilleen ja isäntäväelleen. Kun ne haukkuvat, ne haukkuvat hiljaa ja hyvin hienostuneesti. Kun ne leikkivät, ne leikkivät rauhallisesti ja sopuisasti. Kun ne ovat ulkona kävelyllä, ne sipsuttavat sievästi ja varovasti, etteivät likaa itseään.

20131115-191928.jpg

Mutta neljäs pentu on aivan toisenlainen. Sen nimi on Peppi. Se pitää kaikkein eniten raisuista ja meluisista leikeistä. Ja tietysti sille sattuu aina kaikenlaista. Oikeastaan Peppi on aivan mahdoton.

Oli kaunis aurinkoinen kesäpäivä puistossa. Santeri-setä istui penkille lukemaan. Pepin veljet, Miska, Sisu ja Nisu leikkivät kiltisti sedän lähellä. Mutta Peppi ei välittänyt rauhallisista leikeistä. Se pitkästyi ja päätti lähteä tutkimaan puistoa. – Tänne Peppi heti paikalla! Santeri-setä huusi, mutta Peppi kirmasi tiehensä. Sitten se alkoi kaivaa kukkapenkkiä. Se vasta oli lystiä! Yhäkkiä Peppi näki, että vieras nainen nappasi sen veljet suureen säkkiin ja ajoi pois autollaan. Peppi lähti seuraamaan autoa. Se kuuli veljiensä epätoivoisen haukunnan juostessaan sydän jyskyttäen auton perässä. Se tiesi hyvin, että auton jahtaaminen oli kiellettyä, mutta sen oli yritettävä pelastaa pikku raukat.

Talon pihalla, aidan takana istuivat veljet surkeina ja tiukasti toisiaan vasten painautuneina. Pepin onnistui hiipimään aidan luokse. Veljet riemastuivat nähdessään sen. Ne hyppivät ja haukkuivat villeinä ilosta. Mutta Peppi käski niiden olla aivan hiljaa. Sitten se alkoi tarmokkaasti kaivaa tunnelia aidan alitse. Veljet seisoivat hievahtamatta aidan takana ja katsoivat silmät ymmyrkäisinä Pepin aherrusta. Lopulta tunneli oli niin iso, että veljet saattoivat ryömiä sen kautta vapauteen. Kaikki kolme haukkuivat riemuissaan ja halasivat Peppiä kiitokseksi. Silloin koiravaras ryntäsi pentujen perään! Mutta pennut olivat nopsia, eikä nainen saanut niitä kiinni. Peppi juoksi edeltä ja näytti tietä. Se oli sisaruksista ainoa, joka osasi vainunsa avulla suunnistaa kotiin.

Kotitalon luona Peppi alkoi raapia ulko-ovea. Santeri-setä, Johannes ja Katariina huokasivat helpotuksesta, kun pennut olivat selviytyneet seikkailustaan ehjin nahoin. Katariina ja Johannes aavistivat, että kaikki oli Pepin ansiota. Sillä vaikka Peppi olikin toisinaan hieman liian villi, se oli hyvin rohkea ja viisas koira.

Toiset saattoivat vain aavistaa, mitä oli tapahtunut, mutta Pepin veljet tiesivät, kuinka rohkea ja neuvokas Peppi todella oli. Ne katselivat siskoaan ylpeinä ja silmät loistanen.

***

Sen pituinen se vastaus Täti-ihmisen ainekirjoitushaasteeseen. Tällaiseen sankaritarinaan minut innoitti tutkimus päiväkotiarjen tasa-arvoisuudesta ja vinkki kokeilla sadun sukupuoliroolien vaihtamista.

Teksti on tiivistelmä (kuten iltasadut usein ovat) yhdestä tyttäreni tämänhetkisistä lempisaduista. Tuhkimon, Prinsessa Ruususen ja prinssien tai Peppi Pitkätossun ja kumppaneiden roolien vaihtaminen ei suuria hetkauta, mutta tässä tarinassa tyttö- ja poikapentujen roolit ovat kyllä ihan omaa luokkaansa. Samaistuuko vilkas, fiksu ja rohkea tyttöni raisuun ja urheaan Pepiin vai sen kiltteihin mutta surkeisiin siskoihin? Kokeilun tulos: ”Ei saa lukea väärin! Uudestaan alusta oikein! Mä olen tämä Ninni.”

20131115-191920.jpg

Ei!

Tätä oli odotettu: kuopus on selvästi sanonut ensimmäisen sanansa.

Jotain äidin tapaista hän ihan varmasti sanoi jo keväällä, mutta sen jälkeen puhe on ollut painokasta huitomista, osoittelua ja muuta eleviestintää, jota säestävät ÄÄH!, brrrrmm, mmmh, e-eh, pä-pä-pä, kva-kva vävä, TÄÄÄIH jne. Tahto on tullut selväksi ja palvelu pelannut.

Muskarissa S halusi auttaa ja kantaa marakassikorin paikalleen. Kun korista sitten piti irrottaa, tuli se sana: Ei! Ei, ei ei, ei!

Onhan se ihan luonnollista, sillä mitä muuta sanaa uteliaalle, kaikkea mahdollista kokeilevalle taaperolle hoettaisiin?

Aika selkeä ilmaisu on ollut myös allo!, samalla kun viedään käsi korvalle minkä tahansa esineen kanssa. Ajattelimme jo, ettei lapsi puhu ennen kuin ostamme sille oman iiphonen.

I:n ensimmäiset sanat aikoinaan olivat ”hei hei” vilkutuksen kanssa sekä ”kato!”. Sen opetti isoveli, joka ahkerasti esitteli siskolleen ympäristöä.

R:n vauvakirjaan on ensimmäisiksi sanoiksi kirjattu ”äitä, ba(naani) korva, kello, ei mee, mummu, tutti, ei näy, ei noin (ja jatkaa just niin), kirja, pastilli”.

* * *

S:n ei! kertoo myös siitä, että konfliktien määrä alkaa lisääntyä. Joinain päivinä olemme huomanneet, että lapset kiukuttelevat vuorotellen – kuinka huomaavaista! – mutta niinä aamuina, venyy hermot  tiukalle äitikin räjähtää, kun ensimmäisen tunnin-puolitoista taistelee kolmella rintamalla porua, huutoa ja kitinää vastaan. Vanhempien lasten variaatiot ei:stä ovat nenäkäs ”no enpäs!” ja mariseva ”miks aina pitää, onks pakko?”.

Toisessa perheessä epäiltiin nelivuotisuhman alkamista, toivottavasti moista ei tule I:lle. Nimittäin monina iltoina olemme huokaisseet helpotuksesta ja hämmästyksestä, kun ainakin lähes koko päivä on yllättäen mennyt hyvällä tuulella. Koko kulunut vuosi on ollut aika rankka, mutta jospa nyt nelivuotissynttäreiden lähestyessä alkaisi kiukku laantua.

Sen sijaan, oletteko kuulleet kahdeksan/yhdeksänvuotisuhmasta? Tokaluokkalainen drama queen kiukuttelee ja haastaa, ei sentän vielä haistattele. Kaverisuhteet stressaavat, velvollisuudet väsyttävät, kaikki vaan ottaa päähän (niin kuin kolmevuotiaallakin).

Vai olisiko tässä sittenkin ensisijaisena ongelmana kolkytkuusvuotisuhma? Tuleva töihinmeno stressaa, arki ja meteli väsyttää, kaikki vaan ottaa päähän.

Malin Alfvénin ja Kristina Hofstenin Uhmakirja on tässä tilanteessa mitä mainiointa luettavaa. Tekisi mieli siteerata tässä melkein jokainen lause! Kirja tarjoaa tietoa, näkökulmia ja tukea kaikille, jotka ihmettelevät, minne ennen niin iloinen ja rauhallinen lapsi on hävinnyt, samoin kuin kaikki vakaat aikomukset olla lempeä, jämäkkä, johdonmukainen ja aina iloinen vanhempi. Tässä kuitenkin tärkein käytännön vinkki: ”On olemassa yksi asia, josta on aina apua, ja se on muiden samassa iässä olevien lasten vanhempien kanssa puhuminen.”

IMG_6713

Sokerilakkolainen näkee nälkää

Otin reippaasti vastaan haasteen herkkulakosta lokakuussa. Onian haasteen idea oli vähentää yksin ajankuluksi ja väsymykseen tai tavan vuoksi mussuttamista, juhlahetket sen sijaan olivat sallittuja jopa suotavia 🙂

Tässä päiväkirjamerkintöjä:

Ensimmäisinä aamuina on nälkä, tunne jonka muistan opiskelija-ajoilta. Ilmeisesti olen saanyt herkuista aika paljon energiaa. Sitä tarvitsenkin vielä, kun on toinenkin suu ruokittavana, mutta pikku hiljaa pitäisi taapero vierottaa. Ja samaan tahtiin minut sokerista.

Täällä kotona ja puutarhassa puuhastellessa (äidin kotijumppa: joka kolmannella askeleella nouki yksi omalta paikaltaan eksynyt esine paikalleen tai sinne päin, joka kymmenennellä nosta taapero pois vessaharjan tai muun sopimattoman luota) tulee energiaa kulutettuakin, mutta toimistotyön alettua ei juuri ole varaa päiväkahviherkkuihin. Esikoinen muuten kertoikin joskus, että isi tekee töitä tietokoneella ja äiti syö töissä pullaa! (Enpäs!)

Kaupassa meinaan ostaa kuusi banaania. Ne eivät meillä kulu kovin nopeasti, mutta voisin tehdä tummuneista S-marketin lehdessä mainostettua banaanikakkua. Paitsi etten voikaan! Kuka sen muka söisi paitsi minä itse? Ostan kolme banaania (sekä viinirypäleitä, appelsiineja ja päärynöitä).

Iltapäivällä iskevät vieroitusoireet, mutta kiellän itseltäni edes kohtuukäytön. Sivistyneelle espressolle ja suklaapalalle täytyy nyt löytyä vaihtoehto. Keitän teetä ja syön yhden hapankorpun. Asketismin nautinto ei kuitenkaan ole koukuttavaa – ja hyvä niin.

Kouraisen suuhun rusinoita ja pähkinöitä. Niiden äkkimakeus poistaa siirtää pahimman himon.

20131009-160946.jpg

Mä niin monta kertaa meinasin napata suuhuni tämän tarhasta tuodun pistelyaskartelun.

Menen pojan kanssa Robinin keikalle! Varaamme mukaan irtokarkkeja. Sovimme että minä saan syödä saman verran kuin hänkin. Imeskelee yhtä kolatuttia puoli tuntia! Salaa napsin muutaman ylimääräisen. Illalla avonainen karkkipussi houkuttaa, mutta enpäs otakaan!

20131021-101224.jpg

Ei saa koskea!

Pari kertaa houkuttelen miehen keittämään päiväkahvit ja tarjoamaan tykö belgialaisia suklaatryffeleitä. Itsehillintä on huipussaan, kun nautin vain yhden tai kaksi konvehtia.

Tekisi mieli leipoa, mutta odotetaan nyt sitten marraskuuhun, kun on syntymäpäiviäkin tulossa.

Onnistuin olemaan korvaamatta unen ja valon puutetta makealla. Näläntunteeseen (”tekis mieli jotain pientä”) kokeilen ensin juomista. Useimmiten se riittää.

Olen kovin tietoinen herkkulakosta melkein koko ajan. Voisihan sitä kokeilla pitempäänkin, jos vaikka lakkaisi tekemästä mieli, kuten monet ovat väittäneet. Säästyneet rahat käytän ensisijaisesti erään parkkisakon maksuun. Kun jätän joka päivä ostamatta yhden kahden euron suklaapatukan (paljonko ne muuten maksavat?) niin saan sakon kuitattua. Tosin en ole käynyt kaupassa kuukauden aikana kuin pari kertaa, joten houkutus tai hyöty ei ole ollut kovin suuri.

Lauantai oli karkkipäivä. Löysin autosta toffeita. Perheen kanssa vietettiin leffailtaa ja syötiin poppareita ja irtokarkkia. Sen jälkeen on vähän lipsunut makean kanssa, kakkua ja jäätelöä kahvin tai teen kanssa (tosin enemmän tai vähemmän seurassa), ja lokakuun viimeisenä päivänä napsin suuhuni loput konvehdeista, ne pahat kirsikka- ja mansikkatäytteiset.

Parin viime yön onnettoman vähäiset unet on ollut pakko korvata suklaalla. Silti aika hyvä kuukausi. Haastaisinkohan itseni kohtuullisuuteen myös kohta alkavan jouluherkuttelun kanssa?