Minusta tulee isona

Ainekirjoitushaaste

Bloggaajat ovat jo uusien kirjoitelmien kimpussa, mutta minä raahaudun vielä mukaan tähän Pudonneita omenoita -blogin ainekirjoitushaasteeseen.

Tämä on sitä paitsi helppo homma, minulla kun on jo kyseisestä teemasta luonnos huhtikuulta:

Kollegat raportoivat innoissaan oivalluksistaan konferenssissa. On taas mahtavaa pörinää ja uusia juttuja. Muistan tosin kuinka joka kerta seminaarin, konferenssin tai koulutuksen jälkeen arkityö hyökyi päälle, ja suurin osa uusista näkökulmista ja ideoista hautautuvat johonkin. Twitter ja Facebook toimivat nopeasti ajatusten jakamisessa, joten ehkä niistä kehittyy jotain. Itse en kyllä saa tolkkua irrallisista huomioista, toivottavasti he itse saavat kun palaavat arkeen. HUOM. kukapa ei olisi iloinen työstä, jossa ei ole ”arkea” ollenkaan?

Haluaisin olla mukana. Ja toisaalta taas en. Ei oikeastaan kiinnosta tai oikeammin huomaan että kehitys kehittyy juuri nyt niin nopeasti etten ole pysynyt mukana. En ole kovin innokkaasti koskaan syönyt sitä soppaa, jota olemme kehittäjinä keittäneet, joten pitäisiköhän vihdoin pohtia, mitä oikeasti haluaisin työkseni tehdä?

Tulen myös liitetyksi firman uuteen Facebook-ryhmään. Organisaatiomuutoksen turhauttama porukka harrastaa siellä avointa viestintää. Hyvähän se on tuulettaa ilmaa, mutta minut  perjantai-illan avautumiset saivat pahalle mielelle. Se saa muistamaan, miksi halusin käyttää ”viimeisen option” ja hankkiutua vielä raskaaksi.

Kävin jokin aika sitten työkavereiden kanssa lounaalla. Innostuksesta ei ollut tietoakaan, vaan energia kuluu sen pohtimiseen, mistä organisaation lokerosta itsensä seuraavaksi löytää ja miten perustelisi olemassaoloaan johtajille, jotka köyhien aikojen kurimuksessa kyseenalaistavat kaiken kehittämistoiminnan. Kaverit eivät suositelleet paluuta töihin ihan pian. Niinpä ainakin jonkin aikaa käytän aivokapasiteettini vatvomalla lasten (vs. pomojen) tekemisiä ja tekemättä jättämisiä.

* * *

Mitä sitten haluaisin? Minä haluaisin olla kustannustoimittaja. Osaan lukea ja kirjoittaa ja ajatella siinä välissä. Pilkunviilaus on kivaa, projektinhallinta onnistuu ja sähköinen julkaiseminen on erikoisalaani.

Ensimmäisen käytännön askeleen otin, kun huomasin kustannustoimittajien yhdstyksen koulutuksen. En valitettavasti päässyt mukaan, koska en ole yhdistyksen jäsen, mutta puhelinkeskustelussamme sain monta hyvää vinkkiä edetä asiassa. Minä siis ajattelin aloittaa kouluttautumisesta, M puolestaan on sitä mieltä, että pitää käyttää henkilökohtaisia suhteita, jotta pääsee kiinni ensimmäiseen projektiin ja siitä sitten eteenpäin. Ja jos ihan oikeasti haluan, n

Tuohon se sitten päättyi. Mitäköhän olin ajatellut? En enää osaa jatkaa lausetta. Siksikö etten jaksa pohtia eli en oikeasti halua? Vai siksikö etten vain jaksa? Pitänee kysyä mieheltä, oliko hänellä vielä joku ajatus tarjolla tähän.

Pienessä innostuksen puuskassa keväällä ja muistaakseni yhden päivän kesälläkin pohdin vaihtoehtoja, tavoitteita ja tapoja saavuttaa ne. Sitten tajusin, että minun ei pidä huolehtia tulevasta työelämästä ja urasuunnitelmista vaan keskittyä ja nauttia nyt tästä lyhyestä ajasta lasten kanssa kotona. Onnittelin itseäni oivalluksesta ja ilahduin kovasti myös Leluteekin Emilian ainekirjoituksesta, jossa hän muistutti että isoksi voi ryhtyä vaikka heti. Muissakin kirjoituksissa näkökulma on laajentunut ammateista kauniisiin ajatuksiin onnellisuudesta, ihmisenä olemisesta ja kasvamisesta.

Vastakkain on siis kaksi tapaa suhtautua tulevaisuuteen: ottaa se vastaan sellaisena kuin se tulee tai tehdä se itse. Ensimmäinen on minulle luontainen tapa, ja olen toki onnistunut hyödyntämään vastaantulleita tarjouksia. Välillä kuitenkin haikailen tyytymättömänä ja tuntuu, että pitäisi pyrkiä johonkin, edes asettaa tavoitteita. Sanovat, että oikealla asenteella unelmat ja tavoitteet tuppaavat toteutumaan. Ja kun lisätään vielä amerikkalaiset 5-10 askelta niin se on siinä.

Jään kuitenkin miettimään: mitä sitten? Jostain luin että onnellisuuden avain on tyytymisessä ei niinkään pyrkimisessä ja saavuttamisessa. Nyt on hyvä. Tiedän että ensi keväänä työni on kivaa ja voin vaikuttaa myös sen mielekkyyteen. Joten pulinat pois ja ponileikkeihin!

…Mutta jos joku tieto- tai oppikirjailija tai kustantaja tarvitsee toimittajaa projektiinsa niin olepa yhteydessä. Step one: uskalla sanoa ääneen mitä haluat.

Yksi kommentti artikkelissa “Minusta tulee isona

  1. Paluuviite: Olipa kerran vuosi 2013 | Tuulista

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Google+ photo

Olet kommentoimassa Google+ -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s