Ainekirjoitus: 3. aihe

Syksyn ajan olemme saaneet innostusta ainekirjoitustehtävästä, jonka lanseerasi Liina Pudonneita omenoita -blogissaan. 24 blogissa paneuduttiin aiheeseen, mikä minusta tulee isona. Sen jälkeen jo 30 kirjoittajaa otti vastaan Leopardikuningattaren haasteen pohtia, mikä meitä yhdistää. Huippua! Arpa osui minulle laatia uusi kiinnostava aihe… ottakaa tai jättäkää väliin. Ilmoitattehan kommenteissa aikomuksestanne osallistua, niin saamme taas koosteen kaikille kiinnostuneille.

Ainekirjoitushaaste

Siispä hyvät äidit ja perheiden ruokahuollosta vastaavat! Tässä syksyn kolmannessa ainekirjoitushaasteessa laskeudumme perusasioiden äärelle. Aiheena nimittäin on

Mitä tänään syötäisiin?

Evästys tehtävään: Onko äitien tekemä ruoka omantunnon ja omanarvontunnon kysymys? Mitä tapahtuu, kun kaikella rakkaudella ja vaivalla aikaansaatu ateria ei kelpaa jälkikasvulle? Aiheuttaako jokapäiväinen pakko tehdä ruokaa ahdistusta? Miten olet sen ratkaissut?

Voit mielellään kirjoittaa ruuasta ja syömisestä myös globaalista, luomu-, allergioiden, eksoottisten ruokakulttuurien, syömishäiriön, ravintola-arvostelujen tai vauvanruuan näkökulmasta. Tai jaa huolettomin arkiruokareseptisi ja kerro siihen liittyvä muisto. Tai unohda sapuska ja kirjoita paljon tärkeämmästä hengen ravinnosta!

Toivon, että innostutte pohtimaan ruokaa teille tärkeästä näkökulmasta. Aihe sinänsä on tällä kertaa helppo, mutta nokkelikot haastakaa itsenne ja toisenne! Jälleen kerran, lähestymistapa on vapaa, kunhan jotain pureskellaan!

Nälkäisinä jäämme odottamaan kontribuutioita, jotka ilmaantuvat blogeihin sunnuntaina 20.10. klo 18.

PS. Muistutus vielä kaikille ainekirjoituksen vaaroista.

PS2. Kakkua kaikille! Tämä oli blogini sadas kirjoitus!

Basilika

Basilikaprojektin loppuraportti.

Väliraportin löydät täältä.

20130929-141929.jpg

Projekti jäi tähän vaiheeseen kesäkuun alussa lähtiessämme matkalle.

20130630-002014.jpg

Palatessamme kesäkuun lopussa tilanne oli tämä: projektipäällikön sijainen oli hoitanut kastelutehtävän hyvin. Etualalla oleva yksilö ei kuitenkaan ole projektiin kuuluva taimi, vaan marketin vertailukappale.

20130929-142255.jpg

Pitkin kesää projektissa toteutettiin suunnitelman vaiheita 5 ja 6: ahkera kastelu ja latvominen sekä sadonkorjuu. Basilikat kasvoivat talon itäseinustalla ja saivat aurinkoa aamupäivällä. Osa ruukuista lahjoitettiin uusiin koteihin ilahduttamaan yrttien ystäviä.

20130929-144521.jpg

Esimerkki latvomisesta.

20130929-144446.jpg

Markettibasilika ei jaksanut kukoistaa kovin pitkälle kesään. Toki sekin aina piristyi kastelusta tauon jälkeen. Itse kasvatettujen basilikoiden lehdet kuitenkin kellastuivat! Asiantuntijoiden mukaan syynä oli typen puute. Haudutin nokkosvettä ja annoin sitä basilikoille lannoitteeksi. Vaikutusta on kuitenkin vaikea arvioida.

20130929-144430.jpg

Projektin haastavin vaihe oli yllättäen sadonkorjuu. Ruokaa laittaessa en yleensä muistanut basilikoita. Loppusyksystä tehtiin vartavasten sadonkorjuusalaatti, johon kerättin loput lehdet. Maku arvioitiin erinomaiseksi, mutta määrällisesti sato jäi kaikenkaikkiaan vähäiseksi.

20130929-145121.jpg

Ei projektia ilman jatkoprojektia. Syyskuun lopussa elinvoimaisimman näköiset basilikat pääsivät sisälle jatkamaan kasvuaan. Lämpö ja vesi saikin ne puskemaan heti uusia lehtiä. Kuvassa basilika ja rahapuu kasvavat kilpaa.

Arvio projektin onnistumisesta:

Basilikaprojektin tavoitteena oli oppia kasvattamaan siemenistä taimia ja taimista satoa tuottavia kasveja. Tässä projekti onnistui erinomaisesti, ja sen perusteella voidaan kokeilla uusien lajikkeiden kasvatusta seuraavana keväänä. Projektin tuloksena saatiin noin 15 yrttiä (tavoite 6-10), jotka tuottivat riittävästi satoa ruuanlaittoa varten. Toteutussuunnitelmaa korjataan seuraavalla kerralla niin, että siemenet istutetaan suoraan lopulliseen kasvatusruukkuunsa. Näin koulimisvaihe voidaan jättää väliin, ja siementen käyttö on kustannustehokkaampaa. Kaikenkaikkiaan projektin voi arvioida onnistuneen erittäin hyvin.

Puutarhapäiväkirja

Syksyisiä istutuspuuhia.

20130929-140636.jpg

Rönsyansikka (vas.) saa alkaa peittää pensasaidan viertä takapihalla. Se on vähän hitaampikasvuinen, mutta eihän tässä mikään kiire ole. Istutuskuoppia kaivaessa löytyi taas kaikenlaista roinaa vanhan taloraunion jäljiltä. Voisin laittaa lapset metallinpaljastimen kanssa aarteenetsintään!

20130929-140649.jpg

Pikkutalviosta luvataan, että se on nopeasti leviävä, ainavihanta maanteitekasvi, joka viihtyy parhaiten siimeksessä. Istutin pari taimea tuomien alle.

20130929-140736.jpg

Tässä on Vuokko, kesäomenapuu, jonka hedelmiä odotamme maistavamme parin kolmen vuoden päästä.

20130929-140843.jpg

Ja tämä on Heta, joka tuottaa aikanaan syysomenia.

20130929-141415.jpg

Tässä taas vanhan marjaomenapuumme satoa.

20130929-141735.jpg

Uutta: koristesyreeni, pinkkiä keväästä syksyyn!

20130929-141746.jpg

Timanttituijaa lähdin ostamaan, mutta se näytti liiaksi city-puulta meidän pihaamme. Ostin sen sijaan kartiovalkokuusen. Jonkin aikaa kestää, että siitä saa jouluvalopuun. Varsinainen heräteostos oli pikku alppiruusu. Vaikka kumpikaan kasveista ei intoudu huimaan kasvuun, tulivat ne vähän liian liki toisiaan. Taidan vielä siirtää. Kuvassa näkyvät myös äidin puutarhasta kähvelletyt (Kauhean kuopan jätit!) kuunliljanroikaleet sekä seppelvarvut, joiden tarkoitus on peittää iso osa istustusalueesta.

20130929-141758.jpg

Marketin puutarhaosastolta löysin vielä kelpo syyshortensian – ei mikään yllätys että olivat syyskuussa kaupoista loppu! Sekin on miniversio, mutta toivottavasti tekee kauniita kukkia ensisyksynä.

20130929-141812.jpg

Toisaalla: koristeomenapuun rungolla kasvava villiviini alkaa värittyä syksyyn. Näyttäisi olleen onnistunut kevään istutus. 

20130929-141819.jpg

Kyllä vain: satoa! Tyttöjen kanssa pääsimme napostelemaan muutamaan sokeriherneenpalon. Ensi kesänä sitten kunnon istutukset.

Mikä meitä yhdistää

Ainekirjoitus

Ainekirjoitushaaste

Leopardikuningatar haastoi vuorollaan bloggaajat tarkastelemaan parisuhteitaan, kertomaan mikä heitä sitoo yhteen.

Mikä meitä yhdistää?

Meitä yhdistää mm. se etten a) tohtinut ja b) viitsinyt edes yrittää laatia ainekirjoitusta aiheesta itsekseni. Krediitit siis miehelle tästä kirjoitelmasta.

Pohdimme yhteisiä nimittäjiä. Lapset ja koti ovat yhteisiä aikaansaannoksia, joista olemme iloisia, ylpeitä ja onnellisia.

Meillä on suurinpiirtein samanlainen musiikkimaku, huumorintaju ja arvot. Tai sitten ne ovat muotoutuneet samanlaisiksi, teini-ikäisestä asti kun olemme pitäneet yhtä. Kiinnostuksen kohteet ovat erilaiset, mutta olemme silti aktiivisesti mukana toistemme harrastuksissa ja auttamassa tarpeen mukaan. Minä tein aikoinaan miehen harrastusporukan nettisivuja, hän taas käy kiinnittämässä hyllyjä tanssisalimme seinään. Vaikka ajankäytöstä on käyty vääntöä, haluamme että kummallakin on omat tärkeät juttunsa, joiden parissa rentoutua tai kehittää itseään.

Mikä meitä yhdisti aikoinaan vai mikä yhdistää nyt? Aikoinaan siihen on riittänyt mikä vain vetovoima. Nyt meitä yhdistää erityisesti yhteinen historia, joka on huomattavasti pitempi kuin aika ennen kumppania. Jaetut kokemukset ja yhteinen elämä ja onni – niihin peilautuu myös odotus yhteisestä tulevaisuudesta.

Tärkeintä kai on kuitenkin nykyhetki? Kyllä, viihdymme yhdessä, kaipaamme kun toinen on pois. Eikä vain siksi, että on niin raskasta laittaa tenavat yksin nukkumaan.

Tossahan toi on. Ja sen viäressä mää.

Värityskuva+vihannes

20130920-235417.jpg

Edelliseen postaukseen liittyen ja koska tänne sivuille on niin moni jostain syystä löytänyt tiensä etsiessään värityskuvia vihanneksista, olkaapa hyvät:

Tulosta lapselle värityskuva porkkanasta, kurpitsasta, kukkakaalista, herneestä ja monesta muusta eksoottisemmastakin vihanneksesta.

Vai maistuisivatko mieluummin hedelmät?

Värittämisen jälkeen pitää tietenkin lähteä kauppareissulle ostamaan vastaavat vihannekset. (Omasta maasta? Onneksi olkoon!) Sitten maistellaan ja kokkaillaan. Seuraava Google-haku onkin mitä+voi+tehdä+kurpitsasta.

Ja olipa minulla vielä kirjavinkkikin: Apukokin keittokirja on aivan mainio, varsinkin idealtaan. Siitä löytyy ehdotuksia lasten ja aikuisten yhteiseen ruuanlaittoon (lapset voivat tehdä yllättävän suuren osan hommista), ja uudenlaisia ruokiakin voi yhdessä lasten kanssa valita kokeiltavaksi, sen iänikuisen yhden ja saman sijaan.

Iloa ruokapöytään

Olipa kiva vanhempainilta tarhassa. Teemana oli ruokakasvatus, ja meille kerrottiin, kuinka Sapere-menetelmän avulla lapset ovat innostuneet maistamaan ja syömään uusia ruokia. Ruokailut päiväkodissa ovat tosi mukavia, rauhallisia ja iloisia hetkiä.

Lasten ravitsemus on meillä melkein suositusten mukaista (Oivariinia en Keijuun vaihda), mutta valitettavasti leppoisuus ja iloisuus puuttuu usein ruokapöydästä. Tankataan nauttimisen sijaan.

Yksivuotiaan kanssa homma on selvä: sotkea saa kun opetellaan, kaikenlaista maistellaan ja ruokailu on ohi, kun lapsi panee suun nappiin. Yhtään ylimääräistä mustikkaa tai puurolusikallista on silloin turha yrittää. Sitten kun lapsi vähän vanhempana periaatteessa osaa syödä siististi ja keskittyä ruokailuun, ei meinaa aikuisen sietokyky riittää vahinkoihin, nyrpistelyyn, haahuiluun, hölötykseen ja siihen ettei lautanen tyhjene.

Vanhemmille puhunut kunnan ravitsemusterapeutti muistutti, että emmehän me sano lapselle, että olet huono hiihtämään. Huonoja syöjiä kuitenkin moititaan kolme kertaa enemmän kuin kiitetään ja kannustetaan. Syöminen tai oikeammin ruokailusta nauttiminen (myönteinen suhtautuminen ruokaan ja syömiseen) on siis taito, jonka oppimiseen vielä koululainenkin tarvitsee kannustavia kehuja. R on nykyään ”hyvä syöjä”, mutta muistan muutamankin aterian, jonka aikana 2-6 aikuista keskittyi painostamaan lasta viemään haarukkaa suuhun. Huomasimme kyllä, että tunnelma oli kaikkea muuta kuin leppoisa, mutta silti joku aina vielä pari kertaa huomautti, että no niin, syöpäs nyt. Aikuisen esimerkki ei siinä vaiheessa riittänyt, olisi varmaan pitänyt olla enemmän leikkimieltä ja ns. osallistamista.

Nimittäin yksinkertainen keino vähentää nirsoilua ja lisätä innostusta on ottaa lapset mukaan ruuanlaittoon ja antaa heidän tutkia ruokaa kaikilla aisteilla ja selvittää sen alkuperää. Itse tehty ruoka maistuu aina paremmalta! Viime lauantaina meillä oli naapurin lapset yökylässä, ja kyllä vain pojat julistivat, että itse tehty pizza on maailman parasta pizzaa. Omakätisesti kun olivat asetelleet pepperonit ja ripotelleet juustoraasteet.

Vanhempainilloissa on yleensä tarjolla kahvia ja pullaa, mutta tällä kertaa muksut olivat pilkkoneet vihanneksia, maustaneet dippikastikkeen ja surauttaneet meille vielä mustikkasmoothietakin. Jos lapsilla on ongelmia kasvisten syömisen kanssa, kannattaa tarjoilla ne omista kulhoistaan sen sijaan, että kaikki on silputtu salaatiksi. Vielä kun on saanut itse pikkoa kurkun ja huuhdella tomaatit niin ”yäk en syö” onkin ”anna mä maistan vielä yhden”. Meillä ongelma on pikemminkin se, että lapset rouskuttavat niin paljon porkkanaa, ettei sitten ruoka enää maita…

Iltaisin (työssäkäyvillä, myös lounasaikaan meillä kotiäideillä) on usein niin kiire ja kaikilla nälkä ja väsy, ettei lapsia noin vain jaksa ottaa mukaan huseeraamaan keittiöön. Tuskin siitä kuitenkaan olisi mitään haittaa, jos lapset vaikka hoitaisivat vihannesten pilkkomisen ja leivän leikkaamisen (tai siis viipaleiden asettelun leipävadille) ja kuormasta saisi syödä niin paljon kuin ehtii. Ehkä sitten söisivät vähemmän pöydässä, mutta ainakin olisi kiljuvin nälkä taltutettu, lapset saaneet voimaannuttavan tunteen osallistumisesta, äiti vähemmän marttyyri ja kaikilla leppoisa, hyvä mieli.

Ruuan alkuperästä muistuu mieleen keskustelu kolmevuotiaan kanssa:

– Hyvää kanaa.
– Kiva, mutta se on kyllä possua.
– Niin mutta eikö olekin niin, että possu ON kanaa?

Juttu jatkui eläinten ja ruokien eroista, mutta I pysyi kannassaan.

Millaista on teidän perheen ruokakasvatus? Periaatteita ja perinteitä, oman ruuan viljelyä, eksoottisiin ruokakulttuureihin tutustumista vai päivittäistä ruokahuollosta selviytymistä? Meillä muuten yritetään vielä yhtä sääntöä: syödessä saa lukea vain jos on yksin pöydässä.

Hyvää ruokahalua!

 

Lasten tyhmät säännöt

20130918-222415.jpg
Jostain R sen yhtäkkiä keksi: sovitaan että äidillä saa olla karkkipäivä vain perjantaisin, lauantaisin ja sunnuntaisin. Tyhmä sääntö, sanoin minä. Vaikka on myönnettävä, että ehdotus oli aika reilu, onhan se kolme kertaa enemmän kuin lapsilla. Silti se tuntui mielivaltaiselta määräilyltä. Ei käy!

Lasten karkkipäivä on varmasti maailmanlaajuisesti hyväksi todettu käytäntö. Se pitää heidät terveempinä ja opettaa heille mm. kärsivällisyyttä ja – ööh – sääntöjä. Siis kerta kaikkiaan hyvä ja helppo sääntö an sich. Karkkipäiväsääntö ja siitä poikkeaminen sopii myös uhkailuun, kiristykseen ja lahjontaan sekä irtopinnojen keräilyyn.

No niin, minulle olisi siis tässä tarjolla mainio tilaisuus näyttää lapsille hyvää esimerkkiä vastuullisuudesta, sopimisesta ja sääntöjen noudattamisen tärkeydestä. Voisin myös osoittaa, että arvostan lasta ja hänen ajatuksiaan. Samalla tietysti vähentäisin suklaan syöntiä ja saisin siihen tsemppaustakin.

Tiedän korvaavani unen puutetta sokerilla, mutta ei yhtään huvittaisi tämä leikkimielinen kasvatus- ja dieettikokeilu.

Olkoon, huomisesta lähtien siis: vain torstai ja sitten onkin karkkipäivä!
20130918-223632.jpg

Edit torstaina: keksejä ei lasketa eikä suklaata ja muita nameja, jotka joku tarjoaa, eihän?
20130919-164659.jpg