Lasten kasvatuksesta

Lasten käytös ja kasvatus on ollut meillä nyt jatkuvana keskustelunaiheena. Kolme- ja seitsemänvuotiaat uuvuttavat vanhempansa kiukuttelulla, uhmalla, raivolla, tottelemattomuudella, välinpitämättömyydellä ja jatkuvalla metelillä. Onneksi olemme vuorotellen jaksaneet ottaa tilanteet haltuun. Myös lapset vuorottelevat: kun vanhempi kiukkuaa, nuorempi räpyttelee silmiään ja kujertaa ”enks mä ookin ollut kiltti?” Mutta kun vauva itkee, kaikille tulee yhtäkkiä tosi tärkeää asiaa äidille, äitii, ÄITIII ÄIITTIIII!!! (…NO MITÄ?! Missä mun kynä on? Late Lammaksessa se pikkulammas oli unissakävelijä. Kato, tän renkulan voi laittaa käteen näin!)

Tyhmintä tietenkin on huutaa lapselle että ”älä huuda!”. Hirveintä on päästää suustaan jotain sellaista kuin ”eksä tajuu että sä pilaat meidän kaikkien päivän?”. Ei, kolmevuotias ei tajuu. Viimeksi olen valittanut koululaiselle, että meiltä menee päivittäin jopa tuntikaupalla aikaa siihen, että ojennamme, komennamme ja keskustelemme käyttäytymiseen liittyvistä asioista. Se aika on jostain pois, oletettavasti jostain yhteisestä kivemmasta ajanvietteestä ja keskustelusta.

Koska minä sanon niin!

Kun ongelma on akuutti, tulee ratkaisujakin tarjolle. Olen törmännyt lähiaikoina useampaankin ajatuksia kiihdyttävään kirjoitukseen. Jostain syystä kirjastosta tarttui mukaan Martin Kihnin kirja Kurittomat kaverit, joka kertoo alkoholistista, joka päättää kasvattaa koirastaan kunnollisen. Minua eivät kiinnosta AA-tapaamiset eikä koirien tottelevaisuuskoulutuskaan, mutta yhteneväisyydet lastenkasvatukseen ovat ilmeisiä. ”Koirat tarvitsevat pomon, useimmat niistä haluavat sen olevan sinä…Koirat eivät toimi samalla tavalla kuin ihmiset… ne muistuttavat enemmän lapsia, ne ovat samanhenkisiä. Mieti, miten kaksivuotiaat ajattelevat. Eihän heillekään voi koko ajan syöttää karkkia, vai mitä?” Hmmm… I juuri jaksoi hiihtoretken makupalojen voimalla: saat puolikkaan keksin tuolla valotolpalla ja loput sitten maalissa.

”Kaikki koirankouluttajat sanovat, että omistajien on oltava koiriaan kärsivällisempiä. Lopulta niistä alkaa tuntua järkevältä vain hoitaa homma ja tehdä niin kuin tämä hassu ihminen tuntuu tahtovan. Tottelevaisuus ei satu – fyysisesti. Se on vain eräänlaista epämukavuutta, jolla säästetään henkiä.”

Kihn päätyy toteamaan, että koiran johtaminen on työtä ja ”paljon enemmän lahja koiralle kuin elämää helpottava asia omistajalle”. Sama niin pätee lapsiin. Hekin stressaantuvat, jos he joutuu tekemään päätöksiä, joita vanhemman pitäisi tehdä, sanovat asiantuntijat.

Nämä oivallukseni kuitenkin samoin tein teilasi Jani Kaaro kolumnissaan Hesarissa. Supernannyjen myötä yritämme vahvistaa haluttua käyttäytymistä tai heikentää ei-haluttua käyttäytymistä kuten koirien kanssa:

Käyttäytymisen heikentäminen: Kun lapsi käyttäytyy huonosti, rankaise häntä. Näytä, että et hyväksy hänen käytöstään. Älä ota häntä syliin. Käännä hänelle selkäsi. Älä vastaa lapsen aneluihin. Laita jäähynurkkaan – äläkä hellitä kunnes hän tekee niin kuin häneltä odotetaan.

Käyttäytymisen vahvistaminen: Kun lapsi tekee mitä hänen odotetaan tekevän palkitse häntä. Kehu! Halaa! Osta jotakin, mitä hän on toivonut! Vie hampurilaiselle tai Hoploppiin – mutta vain, kun hän toimii odotusten mukaan.

Kolikolla voi olla kaksi puolta, mutta lapsi näkee niistä vain yhden. Rakastamme sinua ja hyväksymme sinut vain jos olet sellainen, kuin sinulta odotetaan.

Kaaron mukaan tärkeämpää kuin lapsen ulospäin hyvä käytös on se, mitä lapsi ajattelee ja mikä häntä motivoi. Kuria tärkeämpää on puhua lasten kanssa siitä mikä on hyvää ja pahaa, oikein ja väärin ja miksi. ”Se on pitkä tie, mutta ainoa, joka kasvattaa lapsen moraalia.”

Kolumnista on keskusteltu paljon ja monipuolisesti, niin rajoista kuin rakkaudestakin, ja se kaikki on oikein hyvää luettavaa. Oli menetelmä mikä tahansa, työtä se kasvatus teettää!

Myös Ben Furman neuvoo kirjassaan Olen ylpeä sinusta!: ”Kun lapsi ymmärtää, miksi hänen pitää toimia tietyllä tavalla, hän voi tehdä niin omasta tahdostaan sen sijaan, että noudattaa kehotustasi siksi, että sinä sanot niin.”

Käytännön harjoituksia

Kokeilen ainakin näitä Furmanin oppeja:

1) Kiitä ja kehu lasta kaikenlaisista asioista. ”Tarkkaile, miten kiitoksesi vaikuttavat häneen sekä sinun ja hänen väliseen suhteeseen.” Itse asiassa riittää, että sanon ääneen pienet ilahtumisen aiheet. Tässä yhden iltapäivän saldoa:

  • Kiva kun innostuit lumilinnan rakentamisesta.
  • Kiitos kun leikit vauvan kanssa, siitä oli mulle paljon apua.
  • Kiva että tulit suoraan koulusta kotiin.
  • Hyvä että laitoit lähtiessäsi lapion paikoilleen, niin mun ei tarvinnut olla huolissani oletko vielä kaivamassa, hyvin ajateltu!
  • Kiva että söit niin hyvin ja näytit vauvallekin esimerkkiä.
  • Kiitos kun sain juoda teen rauhassa, nyt me voidaan tehdä palapeliä yhdessä.

Viimeksi mainitusta puheen ollen, I:n ärtymys ja kiukku ovat suoraan verrannollisia siihen, miten paljon hän tuntee jäävänsä ilman huomiota. Yhteinen lukuhetki tai ponileikki heti aamusta on hyvä sijoitus iltapäivään asti, tai ainakin puoleen päivään.

Ja kyllä, kiitoksilla on selvä vaikutus lapsen ja vanhemman väliseen suhteeseen, kaikki vain ovat paremmalla tuulella 🙂

2) Miten saat lapsen toimimaan kuten pyydät, case oman huoneen ja sen ympäristön siivoaminen

Ensimmäinen yritys, korottamalla ääntä, uhkaamalla negatiivisilla seuraamuksilla, ei kuitenkaan lahjomalla: ”Nää sun autot ei saa pyöriä täällä pitkin! Ihmiset kompastuu niihin, vauva laittaa suuhun! Ai se kirja/sukat/kaukosäädin, no eihän täältä löydä mitään! Nyt kyllä siivoat kaiken! Sitä ennen et katso mitään videota!

Ei tapahdu yhtään mitään.

Toinen yritys, Furmanin viiden kohdan muistisääntöä noudattaen
1. Kontakti: luodaan ystävällinen puheyhteys lapseen
2. Pyyntö: kerrotaan lapselle selkein sanoin, mitä hänen halutaan tekevän
3. Perustelu: no nehän on tuossa edellä kyllä sanottu!
4. Kannustus: kehutaan, kannustetaan tai rohkaistaan lasta
5. Kättä päälle: sovitaan lapsen kanssa, miten menetellään.

OK, ruokapöydässä kerron että äidillä on vähän asiaa, että haluan että me siivotaan, autot, legot, kirjat, vaatteet (jotka I on tyhjentänyt vaatekaapistaan pitkin lattioita temppuradaksi), työpöytä. Koska muuten ei lattialla pysty kulkemaan ja S voi satuttaa itsensä teräviin autoihin ja syödä sukkia ja koska sitten me voidaan samalla katsoa mitkä kirjat palautetaan tänään kirjastoon. Kannustus: te osaatte kyllä ja tehdään yhdessä, me kaikki autetaan vähän toisiamme, äiti auttaa. Mites nyt hoidetaan homma, mitä sovitaan? Ruuan jälkeen raivataan legot ja kirjat ja viedään vaatteet ylös, mutta jo jälkiruokaa odottaessa R voi kerätä autonsa, niin on se homma hoidettu. Mutta vaikein eli työpöytä siivotaan vasta illalla yhdessä (kyllä ne neuvotella osaa).

Ja niin me raivattiin, lapset autot legot ja tyynyt, äiti kirjat ja vaatteet. Sitten luettiin Heinähattua ja Vilttitossua.

Kirjasto, jälkiruoka ja kirja olivat kyllä palkintoja, mutta eivät lahjuksia, koska ne olisivat tulleet kuitenkin enkä uhkaillut niiden peruuttamisella.

Toimii.

20130226-115532.jpg

Äidin tarroja, joita ei toivottavasti tule paljon lisää, vaikka rullassa kyllä riittää tilaa.

Olen myös kehitellyt itsearviointiin perustuvaa menetelmää, jossa lapsi saa antaa itselleen tarran kun katsoo olleensa ”kiltisti”. Hän on nyt liimannut tauluunsa tarroja mm. hyvin menneistä päiväunista, iltatoimista, hiihtoretkestä ja taikinakulhon nuolemisesta. Ongelma vain on siinä, että hiihtäminen sujuu hienosti, mutta känkkäränkkä iskee kotiin kävellessä. Meidän pitää siis vielä tarkentaa tavoitteita. Kuten Furman opastaa, lapsi ei ymmärrä kehotusta ”käyttäytyä kunnolla”, eikä arvioinnin kohteena millään voi olla kokonainen päivä.

Toinen puoli systeemiä on se, että äiti saa tarran kun I ei ole kiltisti. Marinan yltyessä uhkaan ottaa itselleni ison kukkatarran JA vielä keijutarrankin, mikä yleensä onkin tepsinyt – uhkaus toimii kun sen myös toteuttaa.

Entäs vauva sitten?

Käyn jatkuvaa sisäistä keskustelua siitä, miten vauvaa pitäisi kasvattaa vai pitäisikö. Vaikka tiedän että se on täysin turhaa ja pois mielekkäämmistä ajatuksista, on todella vaikeaa vain ”tehdä niinkuin nyt hyvältä tuntuu”. Olen lukenut liikaa muiden vanhempien ja asiantuntijoiden vastakkaisia näkemyksiä, kokemuksia ja mielipiteitä nukkumisesta, syömisestä ja siisteyskasvatuksesta. Vauvan pitää saada maitoa kun se haluaa ja tarvitsee vs. vauva kannattaa pyrkiä opettamaan pois siitä, että nukahtamiseen tarvittaisiin maitoa. Viimeksi päädyin siihen, että vauvaa saa ja pitää hemmotella. Miksi nyt murehtisin siitä, että meillä ehkä puolen vuoden päästä on muutaman päivän ajan ongelmia nukahtamisen kanssa? Sillä sen verran muistan edellisistä tapauksista, että kaikki järjestyy ja ylitsepääsemättömät vastoinkäymiset osoittautuvat varsin pian aika mitättömiksi. Sitä paitsi, ei hemmottelu minuakaan pilaa!

Yksi kommentti artikkelissa “Lasten kasvatuksesta

  1. Paluuviite: Olipa kerran vuosi 2013 | Tuulista

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Google+ photo

Olet kommentoimassa Google+ -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s