Lasten kasvatuksesta

Lasten käytös ja kasvatus on ollut meillä nyt jatkuvana keskustelunaiheena. Kolme- ja seitsemänvuotiaat uuvuttavat vanhempansa kiukuttelulla, uhmalla, raivolla, tottelemattomuudella, välinpitämättömyydellä ja jatkuvalla metelillä. Onneksi olemme vuorotellen jaksaneet ottaa tilanteet haltuun. Myös lapset vuorottelevat: kun vanhempi kiukkuaa, nuorempi räpyttelee silmiään ja kujertaa ”enks mä ookin ollut kiltti?” Mutta kun vauva itkee, kaikille tulee yhtäkkiä tosi tärkeää asiaa äidille, äitii, ÄITIII ÄIITTIIII!!! (…NO MITÄ?! Missä mun kynä on? Late Lammaksessa se pikkulammas oli unissakävelijä. Kato, tän renkulan voi laittaa käteen näin!)

Tyhmintä tietenkin on huutaa lapselle että ”älä huuda!”. Hirveintä on päästää suustaan jotain sellaista kuin ”eksä tajuu että sä pilaat meidän kaikkien päivän?”. Ei, kolmevuotias ei tajuu. Viimeksi olen valittanut koululaiselle, että meiltä menee päivittäin jopa tuntikaupalla aikaa siihen, että ojennamme, komennamme ja keskustelemme käyttäytymiseen liittyvistä asioista. Se aika on jostain pois, oletettavasti jostain yhteisestä kivemmasta ajanvietteestä ja keskustelusta.

Koska minä sanon niin!

Kun ongelma on akuutti, tulee ratkaisujakin tarjolle. Olen törmännyt lähiaikoina useampaankin ajatuksia kiihdyttävään kirjoitukseen. Jostain syystä kirjastosta tarttui mukaan Martin Kihnin kirja Kurittomat kaverit, joka kertoo alkoholistista, joka päättää kasvattaa koirastaan kunnollisen. Minua eivät kiinnosta AA-tapaamiset eikä koirien tottelevaisuuskoulutuskaan, mutta yhteneväisyydet lastenkasvatukseen ovat ilmeisiä. ”Koirat tarvitsevat pomon, useimmat niistä haluavat sen olevan sinä…Koirat eivät toimi samalla tavalla kuin ihmiset… ne muistuttavat enemmän lapsia, ne ovat samanhenkisiä. Mieti, miten kaksivuotiaat ajattelevat. Eihän heillekään voi koko ajan syöttää karkkia, vai mitä?” Hmmm… I juuri jaksoi hiihtoretken makupalojen voimalla: saat puolikkaan keksin tuolla valotolpalla ja loput sitten maalissa.

”Kaikki koirankouluttajat sanovat, että omistajien on oltava koiriaan kärsivällisempiä. Lopulta niistä alkaa tuntua järkevältä vain hoitaa homma ja tehdä niin kuin tämä hassu ihminen tuntuu tahtovan. Tottelevaisuus ei satu – fyysisesti. Se on vain eräänlaista epämukavuutta, jolla säästetään henkiä.”

Kihn päätyy toteamaan, että koiran johtaminen on työtä ja ”paljon enemmän lahja koiralle kuin elämää helpottava asia omistajalle”. Sama niin pätee lapsiin. Hekin stressaantuvat, jos he joutuu tekemään päätöksiä, joita vanhemman pitäisi tehdä, sanovat asiantuntijat.

Nämä oivallukseni kuitenkin samoin tein teilasi Jani Kaaro kolumnissaan Hesarissa. Supernannyjen myötä yritämme vahvistaa haluttua käyttäytymistä tai heikentää ei-haluttua käyttäytymistä kuten koirien kanssa:

Käyttäytymisen heikentäminen: Kun lapsi käyttäytyy huonosti, rankaise häntä. Näytä, että et hyväksy hänen käytöstään. Älä ota häntä syliin. Käännä hänelle selkäsi. Älä vastaa lapsen aneluihin. Laita jäähynurkkaan – äläkä hellitä kunnes hän tekee niin kuin häneltä odotetaan.

Käyttäytymisen vahvistaminen: Kun lapsi tekee mitä hänen odotetaan tekevän palkitse häntä. Kehu! Halaa! Osta jotakin, mitä hän on toivonut! Vie hampurilaiselle tai Hoploppiin – mutta vain, kun hän toimii odotusten mukaan.

Kolikolla voi olla kaksi puolta, mutta lapsi näkee niistä vain yhden. Rakastamme sinua ja hyväksymme sinut vain jos olet sellainen, kuin sinulta odotetaan.

Kaaron mukaan tärkeämpää kuin lapsen ulospäin hyvä käytös on se, mitä lapsi ajattelee ja mikä häntä motivoi. Kuria tärkeämpää on puhua lasten kanssa siitä mikä on hyvää ja pahaa, oikein ja väärin ja miksi. ”Se on pitkä tie, mutta ainoa, joka kasvattaa lapsen moraalia.”

Kolumnista on keskusteltu paljon ja monipuolisesti, niin rajoista kuin rakkaudestakin, ja se kaikki on oikein hyvää luettavaa. Oli menetelmä mikä tahansa, työtä se kasvatus teettää!

Myös Ben Furman neuvoo kirjassaan Olen ylpeä sinusta!: ”Kun lapsi ymmärtää, miksi hänen pitää toimia tietyllä tavalla, hän voi tehdä niin omasta tahdostaan sen sijaan, että noudattaa kehotustasi siksi, että sinä sanot niin.”

Käytännön harjoituksia

Kokeilen ainakin näitä Furmanin oppeja:

1) Kiitä ja kehu lasta kaikenlaisista asioista. ”Tarkkaile, miten kiitoksesi vaikuttavat häneen sekä sinun ja hänen väliseen suhteeseen.” Itse asiassa riittää, että sanon ääneen pienet ilahtumisen aiheet. Tässä yhden iltapäivän saldoa:

  • Kiva kun innostuit lumilinnan rakentamisesta.
  • Kiitos kun leikit vauvan kanssa, siitä oli mulle paljon apua.
  • Kiva että tulit suoraan koulusta kotiin.
  • Hyvä että laitoit lähtiessäsi lapion paikoilleen, niin mun ei tarvinnut olla huolissani oletko vielä kaivamassa, hyvin ajateltu!
  • Kiva että söit niin hyvin ja näytit vauvallekin esimerkkiä.
  • Kiitos kun sain juoda teen rauhassa, nyt me voidaan tehdä palapeliä yhdessä.

Viimeksi mainitusta puheen ollen, I:n ärtymys ja kiukku ovat suoraan verrannollisia siihen, miten paljon hän tuntee jäävänsä ilman huomiota. Yhteinen lukuhetki tai ponileikki heti aamusta on hyvä sijoitus iltapäivään asti, tai ainakin puoleen päivään.

Ja kyllä, kiitoksilla on selvä vaikutus lapsen ja vanhemman väliseen suhteeseen, kaikki vain ovat paremmalla tuulella 🙂

2) Miten saat lapsen toimimaan kuten pyydät, case oman huoneen ja sen ympäristön siivoaminen

Ensimmäinen yritys, korottamalla ääntä, uhkaamalla negatiivisilla seuraamuksilla, ei kuitenkaan lahjomalla: ”Nää sun autot ei saa pyöriä täällä pitkin! Ihmiset kompastuu niihin, vauva laittaa suuhun! Ai se kirja/sukat/kaukosäädin, no eihän täältä löydä mitään! Nyt kyllä siivoat kaiken! Sitä ennen et katso mitään videota!

Ei tapahdu yhtään mitään.

Toinen yritys, Furmanin viiden kohdan muistisääntöä noudattaen
1. Kontakti: luodaan ystävällinen puheyhteys lapseen
2. Pyyntö: kerrotaan lapselle selkein sanoin, mitä hänen halutaan tekevän
3. Perustelu: no nehän on tuossa edellä kyllä sanottu!
4. Kannustus: kehutaan, kannustetaan tai rohkaistaan lasta
5. Kättä päälle: sovitaan lapsen kanssa, miten menetellään.

OK, ruokapöydässä kerron että äidillä on vähän asiaa, että haluan että me siivotaan, autot, legot, kirjat, vaatteet (jotka I on tyhjentänyt vaatekaapistaan pitkin lattioita temppuradaksi), työpöytä. Koska muuten ei lattialla pysty kulkemaan ja S voi satuttaa itsensä teräviin autoihin ja syödä sukkia ja koska sitten me voidaan samalla katsoa mitkä kirjat palautetaan tänään kirjastoon. Kannustus: te osaatte kyllä ja tehdään yhdessä, me kaikki autetaan vähän toisiamme, äiti auttaa. Mites nyt hoidetaan homma, mitä sovitaan? Ruuan jälkeen raivataan legot ja kirjat ja viedään vaatteet ylös, mutta jo jälkiruokaa odottaessa R voi kerätä autonsa, niin on se homma hoidettu. Mutta vaikein eli työpöytä siivotaan vasta illalla yhdessä (kyllä ne neuvotella osaa).

Ja niin me raivattiin, lapset autot legot ja tyynyt, äiti kirjat ja vaatteet. Sitten luettiin Heinähattua ja Vilttitossua.

Kirjasto, jälkiruoka ja kirja olivat kyllä palkintoja, mutta eivät lahjuksia, koska ne olisivat tulleet kuitenkin enkä uhkaillut niiden peruuttamisella.

Toimii.

20130226-115532.jpg

Äidin tarroja, joita ei toivottavasti tule paljon lisää, vaikka rullassa kyllä riittää tilaa.

Olen myös kehitellyt itsearviointiin perustuvaa menetelmää, jossa lapsi saa antaa itselleen tarran kun katsoo olleensa ”kiltisti”. Hän on nyt liimannut tauluunsa tarroja mm. hyvin menneistä päiväunista, iltatoimista, hiihtoretkestä ja taikinakulhon nuolemisesta. Ongelma vain on siinä, että hiihtäminen sujuu hienosti, mutta känkkäränkkä iskee kotiin kävellessä. Meidän pitää siis vielä tarkentaa tavoitteita. Kuten Furman opastaa, lapsi ei ymmärrä kehotusta ”käyttäytyä kunnolla”, eikä arvioinnin kohteena millään voi olla kokonainen päivä.

Toinen puoli systeemiä on se, että äiti saa tarran kun I ei ole kiltisti. Marinan yltyessä uhkaan ottaa itselleni ison kukkatarran JA vielä keijutarrankin, mikä yleensä onkin tepsinyt – uhkaus toimii kun sen myös toteuttaa.

Entäs vauva sitten?

Käyn jatkuvaa sisäistä keskustelua siitä, miten vauvaa pitäisi kasvattaa vai pitäisikö. Vaikka tiedän että se on täysin turhaa ja pois mielekkäämmistä ajatuksista, on todella vaikeaa vain ”tehdä niinkuin nyt hyvältä tuntuu”. Olen lukenut liikaa muiden vanhempien ja asiantuntijoiden vastakkaisia näkemyksiä, kokemuksia ja mielipiteitä nukkumisesta, syömisestä ja siisteyskasvatuksesta. Vauvan pitää saada maitoa kun se haluaa ja tarvitsee vs. vauva kannattaa pyrkiä opettamaan pois siitä, että nukahtamiseen tarvittaisiin maitoa. Viimeksi päädyin siihen, että vauvaa saa ja pitää hemmotella. Miksi nyt murehtisin siitä, että meillä ehkä puolen vuoden päästä on muutaman päivän ajan ongelmia nukahtamisen kanssa? Sillä sen verran muistan edellisistä tapauksista, että kaikki järjestyy ja ylitsepääsemättömät vastoinkäymiset osoittautuvat varsin pian aika mitättömiksi. Sitä paitsi, ei hemmottelu minuakaan pilaa!

Parisuhdevuosi 2013

Löysimme hääjuhlan muistoista kortit, joissa on annettu tehtävä vuoden jokaiselle kuukaudelle. Joku leikki siihen liittyi ja korteissa lukee, kenen pitäisi tehdä mitä. En muista sainko jalkahierontaa pyydettäessä tai leipoiko mies minulle pullaa. Koska se, että minä yllättäisin puolisoni järjestämällä liinavaatekaapin tai tekemällä suursiivouksen, ei olisi mikään yllätys, sovimme että tänä vuonna tehtävät ovat yhteisiä.

20130226-094642.jpg

Maaliskuu 2013
Syömme aamiaisen vuoteessa kerran viikossa (koko perhe varmaan tunkee picnicille – siinä riittää murusia!)

Huhtikuu 2013
Käymme elokuvissa

Toukokuu 2013
Yllätämme itsemme talon suursiivouksella (ehkä sen voisikin tehdä joku muu?)

Kesäkuu 2013
Annamme toisillemme raskaan työpäivän jälkeen hierontaa (kävisikö raskaan lomapäivän jälkeen?)

Heinäkuu 2013
Elämää on rakentamisen ulkopuolellakin… menemme järven rannalle picnicille (niin, kymmenen vuotta kulunut ja vieläkin riittää rakentamista!)

Elokuu 2013
Leivomme yhdessä pullaa

Syyskuu 2013
Käymme museossa

Lokakuu 2013
Annamme toisillemme jalkahierontaa pyydettäessä

Marraskuu 2013
Järjestämme liinavaatekaapin

Joulukuu 2013
Menemme Pyynikin näkötornille munkkikaakaolle ihan kaksistaan

Tammikuu 2014
Menemme ulos syömään (ravintolaan vai eväsretkelle?)

Helmikuu 2014
Järjestämme ikimuistoisen 11. hääpäivän

Hobittipuutarha

Annoin miehelle syntymäpäivälahjaksi kirjan Konnun kootut viisaudet (”Lyhyt opaskirja pitkään ja onnelliseen elämään”, kirjoittanut Noble Smith, WSOY 2012). Oikeastaan en malttanut edes odottaa syntymäpäivään asti, kun kirjaa selaillessani silmiin osui luku hobittien puutarhanhoidosta ja lisäksi ohjeet pienen hobittipuutarhan luomiseen.

”Oletetaan että sinulla on tilaa kasvimaalle, jonka koko on 60 kertaa 120 senttiä.” Onhan minulla paljon enemmänkin, mutta juuri tällaisesta pikku pedistä salaatille, valkosipulille ja yrteille oli tarkoitukseni aloittaa. Pikkuhobititkin saavat omat plänttinsä ja istuttaa niihin mielivihanneksiaan, arvatenkin porkkanoita ja I myös sipulia. Se ei vain vielä viime kesänä toteutunut, mutta tänä keväänä varmasti saamme kaivuuapua, kun kyseessä ei olekaan mikään ihme ranskalainen potager-väkerrys vaan ihan oikea hobittipuutarha, ”piha täynnä penkkejä ja ruukkuja, joissa kasvaa kaikenlaista”!

20130224-222121.jpg

”Muista aina olla kärsivällinen, niin opit joka kasvukaudella jotain, mitä voit seuraavalla hyödyntää.”

Viikon ruokalista

Maanantai meni tähteillä, hyvä. Tiistaina tein soppaa, jonka ainekset olivat jo viimeviikon ostoslistalla. Kauppaan en pääsisikään, sillä nilkka ei siedä kävelyä, olisiko rasitusvamma? Onneksi kaapista löytyy kestomaitoa ja pakastimesta leipää, niin pärjäämme vielä päivän.

Juureskeiton innottajana oli luomuthaimauste, joka tarttui mukaan kaupasta ja jota piti kokeilla johonkin. Bataatin, perunan ja porkkanan lisäksi lykkäsin kattilaan sipulia, valkosipulia, reilun palan inkivääriä ja chilipalon. Sosekeiton helppous ja herkullisuus yllättää aina. Nyt saavat kaikki syödä samaa kuin S, joka on jo päässyt porkkanan makuun. Tällä kertaa vielä kuullotin mausteet ensin öljyssä, tiedä sitten onko sillä makuun vaikutusta. Tuoksu ainakin oli hyvä. No jaa, lasten tuomio vaihteli vähän pahasta tosi pahaan.
– Onkohan se se inkivääri, mistä et oikein tykkää?
– Ei kun varmaan ne kasvikset. Kaikki muu paitsi juusto.
– Ei siinä ole juustoa tällä kertaa ollenkaan…

Keskiviikon ruoka oli makaronilaatikko. Kukaan ei taaskaan ole syönyt banaaneja, joten välipalavaihtoehtoina olivat pirtelö, muffinsit ja paistetut banaanit. Valitsimme ensimmäiset, kun I:kin oli leipomistuulella.

Torstain helppo ja nopea oli yrttiseileikkeet ja perunamuusi.

Viikonloppuna juhlimme hääpäivää. Tarkoitus oli syödä hyvin, muttei liian raskaasti ja käyttää ei-niin-paljon aikaa ruuan valmistamiseen.

20130224-214857.jpg

Perjantai-illaksi haimme mukavan sushi-lajitelman. Alkuun hörpitty misokeitto helpotti alkavan flunssan oireita sen verran, että sushikin maistui. Läpi aterian (ja aterioiden välillä) juomaksi sopi samppanja, Nicolas Feuillatte Brut Rosé.

20130224-214844.jpg

Lauantaina mies paistoi lampaan ulkofilepihvit ja keitteli niille herkullisen konjakkikastikkeen. Stockan valmiit valkosipuiperunat kuumenivat uunissa siinä samalla.

20130224-214815.jpg

Iltapalaksi vähän herkkuja.

Sunnuntaina äiti tarjosi slaavilaista kanapataa ja kuskusia. Tehty suurinpiirtein näin: padassa paistetaan paloiteltu grillattu broileri, pilkotut punainen ja vihreä paprika sekä valkosipulia, joukkoon kaadetaan purkki kermaa ja paseerattua tomaattia, kiehautetaan ja lopuksi mukaan sulatetaan purkki smetanaa ja puolikas pala Aurajuustoa. Tätä voisi tehdä joku viikonloppu kun on taas enemmän syöjiä paikalla.

 

 

Tehdyt työt ovat miellyttäviä

Se on minun mottoni. Taas ehtivät vastaamattomat sähköpostit, pesemättömät lattiat ja muutama hankalampi kysymys vaivata monta päivää. Nyt on otettu kantaa kysymyksiin tai välitetty ne eteenpäin, lattiat kiiltävät, inbox näyttää hallittavia lukuja ja minä ihmettelen, mikä siinä nyt niin raskasta oli. Innottomuus on tylsää, mutta onneksi huomaan sen aina olevan vain väliaikaista.

Asiaa on tällä kertaa edesauttanut varmasti se, että nukuin viime yönä kohtuullisen hyvin, vaikka R:n painajaiset katkaisivatkin unet. Kuten Reetta Räty kirjoitti Hesarin kolumnissaan, vailla unta elävälle kuuluu vain yhtä asiaa: väsyttää. ”Oli vaikea ajatella muuta kuin sitä, montako tuntia nukkui viime yönä, montako mahdollisesti seuraavana. Ja sitten kun viimein nukkui kuusi tuntia, olo oli kuin uudestisyntyneellä. Ai tällainen maailma on.”

Tai sitten ratkaisevaa on riittävä suklaan saanti.

Tai sitten asiat vain hoituvat siinä järjestyksessä,  kuin ne ehtii hoitaa.

 

Viikon ruokalista

Matkan jälkeinen viikko alkoi tyhjällä jääkaapilla ja väsymyksellä, eli kauppaankaan ei kukaan jaksanut lähteä. Illalla sentään raapustettiin ostoslistaa viikon ruokia varten. Maanantaina pakastimesta löytyi jokin aika sitten tekemääni kikherne-chorizo-keittoa. Oli niin hyvää (paahdetun ja hyvin voidellun Poilânen leivän kanssa!) että yritän muistella reseptiä. R:n makuun sopan mausteisuus ei oikein ollut: ”Eikö voitais tehdä erikseen oikeaa hernekeittoa ja sitten nakkikeittoa?”

400 g paketillinen kikherneitä liotettiin yön yli ja sitten keitettiin uudessa vedessä reilu tunti.
Chorizo-makkaroita, sipulia ja valkosipulia pilkottiin, paistettiin pannulla ja lisättiin herneiden joukkoon.
Mukaan kaadettiin vielä purkillinen tai pari tomaattimurskaa, varmaankin chilillä tai yrteillä maustettua.
Nokare ranskankermaa lautasella viimeisteli annoksen.

Laskiaistiistaina arvelin lasten saavan koulussa ja tarhassa hernekeittoa, joten teimme lohikeittoa. Sitä tuli taas niin iso kattilallinen, että syömme sitä muutaman päivän. Mäenlaskun jälkeen herkuttelimme laskiaispullilla ja kaakaolla.

Illalla teimme sillivoileipiä, mikä on ihan passeli pala näin joulun ja vapun välissä. Hyvän ruisleivän päällä oli voita, salaattia, kananmunaa ja sitä joulusta ylijäänyttä herukkasilliä.

20130213-100036.jpg

Keskiviikkona syötiin lohikeittoa. Torstaina vuorossa oli chili con carne. Tällä kertaa pikaruokana, eli sekoitin valmiiseen chili sin carneen vain jauhelihaa ja sipulia. Riisin sijaan I tilasi tortilloja, joten käärimme chilit niihin avokadon, tomaatin ja ranskankerman kanssa.

Perjantain pastan inspiraationa oli Pariisissa syöty mereneläväpasta, mutta pakastesimpukoista ja -katkaravuista nopeasti valmiiseen tomaattikastikkeeseen sekoitettu soosi ei maistunut oikein miltään. Suolalla ja pippurilla yritimme parantaa lopputulosta. Periaatteessa idea oli hyvä, mutta ensi kerralla tarvitaan kunnon tomaattipohja ja enemmän chiliä.

Lauantai-iltana vihdoin paistettiin lihapullat, joita oli koko viikko odotettu. Napsittiin niitä iltapalaksi suoraan pelliltä. Perunoista tuli suorastaan glaseerattuja, kun fariinisokeria tuli laitettua noin 5x mitä ohjeessa ehdotettiin (öljyä, sweet chili -kastiketta, fariinisokeria, paprikaa, pippuria, muita mausteita ja suolaa). Sunnuntai-iltana näitä dipattiin majoneesi-ranskankerma-kastikkeeseen, jonka maustoin vain tomaattipyreellä, sinapilla, suolalla ja pippurilla.

20130216-195822.jpg

Sunnuntaina saimme naapurissa aivan mainiota minestronekeittoa. Sain vinkin hankkia 10 litran kattilan tuleviin soppatarpeisiin. R syö jo nyt aika paljon, muutaman vuoden päästä mikään ei riitä.

Juhlia varten leivoimme I:n kanssa pähkinä-suklaa-kaurakeksejä:

250 g voita sekä 2 dl sokeria ja 1,5 dl fariinisokeria vaahdotetaan (tai jotain sinne päin: miten ne muka saa vaahdoksi ja sokerikiteet sulamaan, jos massa koko ajan karkaa kulhon reunoille?)
2 munaa lisätään yksitellen vatkaten (ok)
4 dl vehnäjauhoja, 2,5 dl kaurahiutaleita, 1 rkl vaniljasokeria, 1 tl leivinjauhetta, 1 dl pähkinärouhetta sekä vajaa levyllinen tummaa suklaata rouhittuna sekoitetaan keskenään ja sitten taikinan joukkoon (suklaata siis sen verran kuin maistelusta jää jäljelle, aika krouvitkin palat käyvät, saadaanpahan sattumia)
Keksejä paistetaan 200 asteessa noin 10 min. (jätä varaa levitä!)
Annoksesta tulee 30-40 keksiä, riippuen siitä, missä vaiheessa alkaa taikinakulhon kaapiminen.

20130218-102304.jpg

Shoppailua ja teehetkiä

Lapsille soitettiin eilen:
– Mitä kuuluu?
– Hyvää, joko te löysitte sen ponin?
– Ihan hyvää. Mulle käy myös karkki, kunhan ne piilotetaan äidiltä (perheen sisäinen vitsi, ei tietenkään tarkoita mitään oikeasti).

Siispä ostoksille, mutta ensin aamiaiselle kuuluisaan Poilânen leipomoon. Siellä oli tietenkin japanilainen tv-ryhmä kuvaamassa.

20130216-160226.jpg

20130216-160248.jpg

Lusikkaleipä! Erinomainen Palais des Thés -tee kangaspussissa. Ei kun tilaamaan nettikaupasta! Ja kyllä vain, edelleen perinteisen, mutta viime aikoina hieman modernisoidun Pôilanen kahvi ja tee tarjoillaan Arabian Teema-kupeista!

20130216-160321.jpg

Aamiaisleipä oli hyvää, en ihmettele että joku väittää maailman parhaaksikin.

20130216-160834.jpg

Ostimme Pôilanen leipää myös kotiinviemisiksi, olisi vain pitänyt ottaa koko limppu neljänneksen sijaan.

20130216-160212.jpg

Hotellilla oli tarjolla kätevä shoppailukartta, johon oli merkitty kaikki keskeiset putiikit.

Sitten lähdimme metrolla kohti ostosparatiiseja, Printempsiä ja Galeries Lafayettea. Ponista löytyi värityskirjaversio, joka sai onneksi ihastuneen vastaanoton. Tavarataloissa kiertely oli varsin uuvuttavaa, mutta reipas kävely Champs Élyséelle piristi.

20130216-160415.jpg

Hah! Eipä tarvitse huolehtia siitä, mahtuuko vanhoihin farkkuihin, kun kevään muoti näyttää tältä.

20130216-160922.jpg

Vielä yksi maamerkki nähty.

Tavoitteena oli vielä ehtiä teelle Mariage Frèresille, ja hyvin ehdimmekin. Teesalonki oli ahdas, mutta tee hyvää, ja maistelimme useita makuja toistemme kannuista. Ostoksiakin teimme alakerran puodista. Sain nuuhkia useampiakin purkkeja ja päädyin ”ihastuttaviin” ja ”elegantteihin” vaihtoehtoihin. Myös teetuoksuja myytiin kodin kaunistukseksi. Jonkinsortin teepotpourria voisinkin joskus kokeilla.

20130216-160908.jpg

20130216-160945.jpg

Teen jälkeen päätimme mennä vähän hotellille lepäämään ja sitten etsiä ruokapaikan myöhemmin. Yhtäkkiä kello oli taas yhdeksän ja kierros ravintoloiden ohi turha. Joko ne olivat jonoksi asti täynnä tai ovelta huudettiin ”welcome, welcome, kippis!” Niinpä päädyimme hyväksi havaittuun Caffe Toscanaan, ja sieltä vapautuikin meille pöytä juuri sopivasti, kun edellinen vaunukansalainen oli lähdössä pois.

pariisi_la

Lauantain reitti: kaksi metromatkaa ja silti 10 km kävelyä plus maleksiminen tavaratalojen monissa kerroksissa.

20130216-160348.jpg

Ja miten kulki bébé Pariisin metrossa? Erinomaisen hyvin, kun oli vähintään kaksi kantajaa ja lisäksi muuta palvelusväkeä.

Sunnuntaiaamupäivään olin ajatellut mahduttaa brunssia tai torikäyntiä, mutta muu matkaseurue oli tiukkana lähtöajasta. Mikä olikin hyvä, sillä päästyämme kaikkine kantamuksinemme juna-asemalle, tiskin takaa kerrottiin, että junia lentokentälle ei tänään mene. Syytä ei kerrottu eikä aseman monissa infotauluissakaan viitsitty moisesta poikkeuksesta kertoa. Taksikuski tiesi sen verran, että edellisenä yönä oli ollut joku onnettomuus ja siksi linja oli suljettu. Sesongin aikaan taksia tällaisessa tilanteessa ei varmaan olisikaan järjestynyt niin helposti!

20130216-160436.jpg

Sunnuntain tunnelmaa Seinen rannalta.

Mutta ennen lähtöä kävimme kuitenkin aamiaisella vielä yhdessä must-see-paikassa eli Laduréella. Miljöö oli herttainen ja siitä olisi voinut nauttia pitempäänkin. Brunssiin ei ollut aikaa, joten otimme kevyemmän aamiasen, johon sisältyi valikoima pullia ja croissanteja.

20130216-160529.jpg

Matkaseuralaisen aamiainen on yleensä ”puuro brutal”, tällä kertaa kuitenkin jotain herkempää.

Tuliasia Laduréen macaron-tiskiltä oli tietenkin hankittava, suklaa, vanilja, mansikka, ruusu, sitruuna, omena… Kuvaa ei saanut ottaa, mutta netistähän niitä löytyy jo valmiiksi. Pikkuinen japanilaistyttö huusi ”macaron pinku, macaron pinku!”, ja ystävällinen myyjä antoi hänelle mansikkamacaronin. Voi olla että Laduréen macaronit ovat parhaita, kuten monet sanovat, mutta toisaalta leivoksen ihanuudesta noin ylipäänsä voi olla monta mieltä. Makeita ne ainakin ovat.

Matkamme oli antoisa ja hyvin suunniteltu, mutta ei nyt sentään ihan ohjelman mukaan menty. Mitä jäi seuraavaan kertaan? Ainakin herrojen pastikset, samppanja-aperitiivit, jäätelö, minttutee moskeijassa, Cantine California ja Musee d’Orsay. Kunnon makumatkalla ei välitetä myöskään siitä onko nälkä vai ei, vaan houkutteleva crêpe, leivos tai kakku syödään kun se kohdalle osuu. Hyvä ettei lipsahtanut kuntolomaksi, niin paljon tuli käveltyä. Nyt jälkeenpäinhän niitä vasta löytyyikin, erilaisia ravintola- ja kahvilasuosituksia ja mielenkiintoisia blogeja pariisilaiselämästä ja matkailusta. Kun kohta alamme suunnitella seuraavaa matkaa, niin varmasti käytän vielä vähän enemmän aikaa muiden kokemusten etsiskelyyn.